Jupiter
//Kirjoittaja: Woln
//Erakko | Klaanien lähialueet
Söin hiiren loppuun. Katsoin Höyhenen silmiin. Ne olivat kirkkaat. ”No, mitäs asiaa sinulla oli?” naukaisin rennosti. ”Ei kun mitä asiaa sinulla oli?” Höyhen kysyi huvittuneena. ”Ei mitään.” naukaisin hieman nolona. ”Kyllä sinulla oli.” Höyhen naukaisi hämmästyneenä. ”Ei ollut!” huusin hieman liian kovaa. Höyhen säikähti. ”Kyllä minä tunnen sinut, Jupiter!” hän naukaisi. ”Mutta tiedän kyllä ettet välttämättä kerro minulle kaikkea..” Olin hämmästynyt. Ihan kuin Höyhen salaisi jotain. Totta puhuen kyllä minäkin salasin, mutta pelkäsin. Päätin pakottaa itseni tietämättömäksi. En kuitenkaan osannut. Huokaisin syvään. ”No, en tiedä nyt mitä tehdä.” tunnustin. ”Salaatko jotain?” Höyhen kysyi. ”Me molemmat salaamme.” naukaisin. ”Eli salaat!” Höyhen huudahti. ”Niin sinäkin.” naukaisin. ”Se tarkoittaa että sovimme yhteen.” ajattelin. ”Molemmat salaamme asioita.” Höyhen vilkaisi minuun. ”Kerrommeko?” kysyin. ”Emme.” Höyhen naukaisi. Olin yhä vielä hyvin hämmästynyt. Mikä asia piti pitää noin salassa? ”Entäpä jos…” sanoin vahingossa ääneen. ”Mitä entäpä jos?” Höyhen kysyi. ”Mietin vain ääneen.” naukaisin. Tunsin itseni surkeaksi kumppaniksi. En osannut mitään. Höyhen ansaitsisi parempaa. Emme vielä olleet kumppaneita, ystäviä vain. Tassutin kohti pensaita. Turkistani roikkui hiirennahkaa. Pudistin ne pois ärtyneenä. Istuin pensaan viereen. Aurinko valaisi minua mukavasti. Höyhen tuli viereeni. Hän vilkaisi minuun. Esitin etten huomannut. Tajusin sen olevan turhaa. ”No, mitä asiaa?” kysyin. ”Haluan pyytää anteeksi.” Höyhen naukaisi. ”Niin minäkin.” vastasin. Tuntui kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Kaikki oli taas hyvin. Höyhen painoi päänsä lapoihini. Nuolaisin häntä hellästi. ”Pitäisikö lähteä lähemmäs klaaneja?” Höyhen kysyi. En tiennyt mitä vastata. ”Ja minun oli pitänyt kysyä… mitä mieltä olet meistä klaanikissoista nyt?” Höyhen kysyi. Mietin hetken. ”Mitä tarkoitat sillä?” kysyin. Tunsin olevani kyselijä. ”Että mitä mieltä olet klaanien kissoista?” Höyhen jatkoi. En osannut vastata. En ymmärtänyt. ”En tunne vielä kaikkia.” naukaisin. ”Mutta nyt tuntemasi kissat?” Höyhen kysyi kiihkeästi. Huomasin, että oli turha jatkaa keskustelua edemmäs. Minun oli vastattava. ”No… nyt tuntemieni kissojen perusteella, te olette ihan mukavia.” vastasin. Huomasin että nyt oli loistava tilaisuus. ”Varsinkin sinä.” naukaisin hellästi. Höyhenen kasvoilla kävi virnistys. Sitten hän pudisti päätään ja pakotti kasvoilleen vakavan ilmeen. ”Jaahas.” hän naukaisi. Tunsin että Höyhen yritti pidätellä naurua. Katselin häntä hieman huvittuneena. Höyhen avasi suunsa sanoakseen jotain mutta vaikeni sitten. ”No, kaipaatko sinä klaaniisi?” kysyin. ”En tiedä.” Höyhen vastasi. ”Ehkä.” ”Minulla on kyllä ikävä emoani, isääni, ja muita klaanitovereitani.” ”Miksi sitten lähdit sieltä?” mielessäni häälyi kysymys. En kuitenkaan kehdannut sanoa sitä koska se kuulostaisi epäkohteliaalta. Olin hiljaa hetken. ”Lähdemmekö?” Höyhen kysyi. ”Minne?” vastasin. ”No sinne lähemmäs klaaneja.” Höyhen vastasi. ”Ai niin.” vastasin. ”Onko sinne pitkä matka?” kysyin. ”En tiedä sitä.” Höyhen naukaisi. ”En ole käynyt täällä ennen.” Olin itsekin hieman hukassa. Tiesin paikan, mutta en osannut tietä klaaneille. En edes tiennyt klaaneista ennen kuin Höyhen oli kertonut minulle niistä. Klaanien säännöt kuulostivat monimutkaisilta. Olin tottunut elämään ilman sääntöjä yksin. Säännöt olivat mielestäni hieman epäreiluja. ”Lähdetään vain.” vastasin. ”Mutta en lupaa että se on helppoa.” ”En uskonutkaan sitä.” Höyhen vastasi. Minun teki mieli kysyä, että mitä hän sillä tarkoitti. Pidin kuitenkin suuni kiinni. Tassutimme tuttua vaahterapuupolkua sen kissan ruumispaikalle. Huomasin Höyhenen silmissä yhä surullisen katseen, kun vilkaisimme ruumista. Se oli jo mädäntynyt. Tassutimme seljapensaille. ”Minne tästä?” Höyhen kysyi. ”Sinähän se klaanikissa olet.” naukaisin vastaukseksi. Höyhen ei vastannut. Hän kiipesi tammipuun latvaan. Huomasin puussa vaaleanruskeaa karvaa. ”Kissan karvaa.” henkäisin. ”Kissan?” Höyhen kysyi. ”Onko täällä ollut kissa?” Karva oli pörröistä pentukarvaa. Se oli vaaleanruskeaa. ”Samanlaista kuin sen kissan karvaa, joka kuoli.” henkäisin hämmästyneenä. Höyhen tuijotti minua epäuskoisena. ”Todennäköisesti kissa on pudonnut latvasta.” naukaisin. ”Miksi kukaan kissa haluaisi kiivetä latvaan ja hypätä alas?” Höyhen kysyi. ”Varsinkin jos tietää kuolevansa!” ”Entä jos hän ei tiennyt.” ajattelin. ”Ja vaikka olisi tiennytkin, mikä syy hänellä oli tehdä niin?” ”Ehkä hän näki harhakuvia?” kysyin. ”Ei sitä tiedä?” Höyhen vastasi. ”Ei niin.” vastasin hiljaa.
//Höyhen?
