Jupiter
//Kirjoittaja: Sirius
//Erakko | Tuntematon alue
Kiirehdin Salamanterin perään. Kolli oli taitava tilaisuuden tullen pomppia ympäriinsä. ”Salamanteri hei, pysähdyhän!” älähdin. Sain kollin muutamalla harppaisulla kiinni. ”Isä, minne me mennään? Tuonnekko kuusaman alle? Vai tuonne?” Salamanteri kyseli. Huokaisin rakastuksesta. Pikku pentuni osasi olla joskus ärsyttävä, mutta yleensä hän oli oikein ystävällinen ja kerta kaikkiaan puhelias pikkukissa. Laskin paksun häntäni Salamanterin selälle ja silittelin sitä. ”Hei, me menemme hieman kauemmas, tuon vaahteran juurakkoon.” nau’uin kun Salamanteri oli menossa kohti männyssä olevaa aukkoa. Salamanteri käänsi päätään minua kohti. ’Tarmoa sitä kissalla riittää’, ajattelin. ’Vaikka metsän täytteeksi.’ Ohjasin hänet turkkiini kiinni. En halunnut nyt menettää ainoata ystävääni, ainoaa sukulaistani joka asuisi täällä. Halusin kovasti nähdä taas Höyhenen ja muut pentuni. Se oli kumminkin mahdotonta, enkä ikinä, koskaan haluaisi mennä klaaniin. Se oli kuitenkin minun tieni. Höyhenellä oli omansa. Ties, vaikka hänellä olisi uusi kumppani. Ehkä hän halusi päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon. Pudistelin päätäni surullisesti. Salamanteri oli taas mennyt edelleni. Olin taas uppoutunut ajatuksiini liikaa. ”Salamanteri hei! Odotahan vähän! Juurakko on ihan toisessa suunnassa!” huudahdin. Salamanteri käännähti minua kohti. ’Aina sinua täytyy olla vahtimassa’, ajattelin. Päätin pitää katseeni tiukasti Salamanterissa. Käänsin hänen päätään hännälläni. ”Katsos tuolla se juurakko on, tuolla ihan lähellä pientä puroa.” selitin. Toivoin että kolli kuuntelisi. Kävelin puun viereen. Salamanteri tuli perässäni. ”Tämäkö?” Salamanteri kysyi. ”Tämä kyllä. Me menemme tämän..ööh..alle.” sanoin miettien, miten olisin voinut sanoa loogisemmin. ”Alle? Vau. Miten me päästään? Kaivatko tunnelin?” Salamanteri kysyi. Tuhahdin mielessäni. Olin tosiaan sanonut epäselvästi. ”No joudun minä hieman kaivamaan. Muuten juurakko on jo valmis.” vastasin. Salamanteri nyökkäsi nopeasti ja tutki ympäristöä. Aloin itsekin varmistamaan, että puu oli varmasti turvallinen, että siellä kestäisi olla edes yhden yön. Ulkona oli kuitenkin jäätävän kylmä. En halunnut nukkua missään pienessä ja kosteassa juurakossa, ja arvelin ettei Salamanterikaan halunnut. Nostin puuta hieman. Se oli hankalaa, mutta olin voimakas. Puu nousi hieman rusahtaen, joka sai karvani nousemaan pystyyn. Jos puu nyt kaatuisi, mitä ihmettä tekisin? Kuitenkaan puu ei horjunut. Puu paljasti juurakkonsa, ja ne olivat aivan toisenlaiset kun olin odottanut. Ne olivat erittäin kuivat ja tarjosivat hyvän suojapaikan. ’Onnenpotku! Ensimmäinen moneen päivään!’ ajattelin onnellisena. ”Salamanteri! Tulehan katsomaan mitä löysin!” huudahdin. Musta kolli kipitti katsomaan. ”Puun juurakko? Onko se tuon näköinen? Nukutaanko me siellä?” Salamanteri kysäisi. ”Nukumme. Se näyttää epämukavalta, mutta on oikeasti ihan mukava.” selitin. ’Paitsi ei lehtikatona’, ajattelin. Löntystin keräämään lisää sammalia. Sammalta ei tuntunut näkyvän missään. Ja jos vähän löysikin, se oli aivan kovaa. Vihdoin ja viimein löysin puusta sammalta pariksi vuoteeksi. Revin ne irti ja muotoilin jonkinlaiset vuoteet. Lähdin viemään niitä suussani. Saavuin pian sille aukiolle, jossa puu sijaitsi. Toivoin että Salamanteri ei olisi lähtenyt täältä! Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi: Salamanteri testasi juurakkoa. ”Aika kovaa.” kuulin hänen mutisevan. Kävelin kollin luokse ja laskin vuoteeni maahan. ”Siinä meille sammalvuoteet.” tokaisin. Katselin ympärilleni. Aukio oli varjoisa, puiden peittämä. Sen keskellä oli sileä, leveä kivi. Nousin kiven päälle katsomaan paikkaa. Puut reunustivat pientä puroa, josta saattoi käydä hakemassa vettä. Puron toisella puolella taas oli valoisempaa, mutta sen puolen peittivät lakastuneet lehdet. Puron yli levittäytyi iso kataja. Sen päällä pystyisi varmasti kävelemään puron poikki. Paikka oli ihanteellinen leiripaikka, ainakin joksikin aikaa. Vilkuilin vähän väliä Salamanteria. Hyppäsin alas kiveltä. Laskeuduin suoraan keskelle sammalia. Onneksi näin Salamanterin olleen vieneen jo oman vuoteensa juurakkoon. Olin siis vain pöllyttänyt omat sammaleni. Sammalia oli joka paikassa. Huokaisin tylsistyneenä. Nyt minulla olisi puuhaa. Hain loput sammalet. Kasasin ne jonkinlaiseen sotkuiseen kasaan. Tein vuoteeni valmiiksi. Vilkaisin taivasta. Se oli jo hämärä. ”Salamanteri, mennään nukkumaan.” komensin. Salamanteri tuli kanssani. Asetuimme vuoteillemme. ”Hyvää yötä, Salamanteri.” kuiskasin.
”Manteri?”
