Jupiter
//Kirjoittaja: Sirius
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. ”Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?” hän kysyi. ”Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki.” selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. ”Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?” hän kysyi. Nyökkäsin. ”Niin minä ja emosi tapasimme.” vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. ”Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän.” murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. ”Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja.” ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. ”Isä, minne me mennään?” Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. ”Mennään..tuonne.” sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. ”Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä.” sanoin. ”Ei kun minä pärjään itse.” Salamanteri ähkäisi. ”Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin.” kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. ”Sitten mennään!” ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. ”Lisää!” hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. ”Isä, minne sinä jäit?” Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. ”Lehtometsä alkaa tuolta.” sanoin Salamanterille.Tuijotin eteenpäin hiljaa. Salamanteri toisti kysymyksen uudelleen. ”Ovatko kaksijalat isoja ja pelottavia?” hän kysyi. ”Eivät, poikani. Tai jotkut. Syvemmällä metsässä on kissarankkurin mökki.” selitin. Salamanteri katsoi minua silmät pyöreinä. ”Oletko sinä joutunut kissarankkurin vangiksi?” hän kysyi. Nyökkäsin. ”Niin minä ja emosi tapasimme.” vastasin. Minua suretti paljon. Miten Höyhen, jos se muka enää oli hänen nimensä, saattoi jättää minut? Salamanteri oli nyt ainoa, kuka minulla oli jäljellä. Ainakin toistaiseksi. Olin opettanut kollille asioita. ”Etsitään nukkumispaikka. Emme halua jäädä tähän.” murahdin. Salamanteri kipitti perääni. Muut tyttäreni, ja poikani, olivat klaanissa. ”Minä opetan sinut vihaamaan klaaneja.” ajattelin. Minulla ei ollut enää mitään. ”Isä, minne me mennään?” Salamanteri keskeytti ajatukseni. Alkoi sataa. Pisarat hakkasivat turkkiani. ”Mennään..tuonne.” sanoin viitaten kohti lehtometsää. Salamanteri nyökkäsi ja lähti kauemmas. Harpoin parilla askelella Salamanterin kiinni. ”Haluatko tulla kyytiin? Matka on vielä pitkä.” sanoin. ”Ei kun minä pärjään itse.” Salamanteri ähkäisi. ”Et näytä siltä. Tule, niin pääsemme nopeammin.” kehotin. Salamanteri tyytyi kipuamaan lavoilleni. Olin häntä ainakin kolme kertaa isompi. Nostin Salamanterin päälaelleni. ”Sitten mennään!” ulahdin. Ryntäsin juoksuun. Välillä vilkaisin taakseni, ettei Salamanteri olisi pudonnut. Kuulin Salamanterin innokasta kiljuntaa. Juoksin pitkän mäen laelle asti. Sitten puuskutin. Salamanteri hihkui innosta. ”Lisää!” hän kiljaisi. Olin iloinen, että olin saanut hänen huomionsa hetkeksi irti Höyhenestä. Muistin, kun Höyhen oli ollut vasta Höyhentassu. Sen jälkeen meistä oli tullut ystävät ja hän muutti nimeänsä Höyheneksi. Sitten hän..muutti nimeään, en tietänyt miksi. Nyt meillä oli kuitenkin pentuja. Ja sitten ehkä pentujemme pentuja. ”Isä, minne sinä jäit?” Salamanteri kysyi. Hölkkäsin Salamanterin luokse. ”Lehtometsä alkaa tuolta.” sanoin Salamanterille.
”Manteri?”
