Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Aamulla Kalla heräsi kimeisiin kiljahduksiin, jotka kuuluivat jostain hänen alapuoleltaan. Unenpöpperössäkin hän tunnisti ne kaksijalan pentujen ääniksi, ja samassa Kalla muisti, mihin oli mennyt nukkumaan. Yleensä pennut olivat vaarattomia, mutta Kallan olisi silti pitänyt tajuta herätä ennen kuin mokomat valloittaisivat puiston. Hän oli juuri ja juuri ehtinyt nousta istumaan, kun yhden pennun punakat kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen. Pentu näytti yllättyneeltä nähdessään Kallan ja sitten leveä hymy otti vallan kaksijalan piirteistä. Kallan niskakarvat nousivat pystyyn ja hän sähähti, kun hän näki pennun valkoisen hammasrivistön. Naaras astui taaksepäin rakennelmassa, kunnes seisoi seinää vasten. Hän huitoi tassullaan pennun suuntaan, ja se näytti säikähtävän häntä – hyvä. Kaksijalkojen kanssa ei koskaan voinut olla liian varovainen, olivat ne täysi-ikäisiä tai ei.
Pentu näytti kuitenkin rohkaistuvan. Se astui sisään rakennelmaan ja otti hiukan huojuvan askelen Kallaa kohti. Pentu oli melko pieni verrattuna aikuisiin kaksijalkoihin, tuskin edes puolta niiden pituudesta. Kalla päätteli, että se oli ehkä kuuden kuun iässä. Se oli rohkea ja lähestyi Kallaa tämän sähinästä ja paljastettujen kynsien huitomisesta huolimatta, vailla lainkaan itsesuojeluvaistoa. Kalla olisi hyvin voinut hypätä pikkuisen kimppuun ja viillellä hänen pehmeän nahkansa verille.
Pentu oli jo lähellä tarttua Kallaan, kun yhtäkkiä suurempi kaksijalka ilmestyi hänen takaansa. Se kaappasi pentua vyötäisiltä ja veti tämän taaksepäin. Kaksijalka oli naaraspuolinen ja sen kasvoilta paistoivat huoli ja hämmennys. Kalla päätteli sen olevan pienemmän emo. Musta naaras rentoutui hiukan, kun aikuinen kaksijalka vei pienemmän pois, mutta seisoi yhä varuillaan rakennelman nurkassa. Hänen sydämensä hakkasi kuin ansaan joutuneella hiirellä – mikä Kalla ehkä tällä hetkellä olikin. Hän toivoi, ettei kaksijalka haluaisi kostaa pentunsa säikyttelyä. Ei Kalla sentään ollut sitä satuttanut.
Aikuisen kaksijalan pää ilmestyi pian taas näkyviin. Se ei vaikuttanut Kallan silmään vihamieliseltä, pikemminkin uteliaalta. Kaksijalka yritti kurottaa naarasta kohti hitaasti tassullaan, mutta Kallan sähähdyksestä vetäisi sen pois. Se ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta luovuttamaan. Se piti tassuaan edessään, heilutellen sitä ja samalla päästäen outoja sihahduksia. Kalla ei puhunut kaksijalkaa, mutta ymmärsi sen verran, ettei tuo ääntely ollut niiden kieltä – yrittikö kaksijalka matkia Kallan sähähdyksiä ja houkutella tätä luokseen?
Kalla ei kuitenkaan hievahtanutkaan, ja viimein kaksijalka vetäytyi huokauksen kera pois rakennelmasta. Kalla odotti hetken jos toisenkin ennen kuin uskaltautui kurkistamaan ulos. Hän näki sekä suuren että pienen kaksijalan istuskelevan eräällä puiston penkeistä. Huomattuaan, ettei kaksijalka pentuineen ollutkaan lähtenyt puistosta, hän jännittyi taas – kunnes haistoi ilmassa ruokaa. Kallan korvat värähtivät kaksijalan suuntaan, kun se rapisteli jonkin kääreen kanssa. Se ei ollut tuoretta riistaa, mutta jotain syötävää se epäilemättä oli. Kääreessä oli tuttu kaksijalan ruoan teennäinen ja epäaito tuoksu, mutta samalla hajussa oli jotain herkullista. Kalla seurasi uteliaana, miten kaksijalka otti jotain kääreestä ja nakkasi sen katse erakossa maahan eteensä. Hän katsoi kaksijalkaa kysyvästi – minulleko? – mutta se ei näyttänyt ymmärtävän. Samalla pienempi kaksijalka heilutteli jalkojaan katsellessaan suurin silmin Kallaa kuin tämä olisi kiinnostavin asia maailmassa.
Kallan vatsa kurisi taas. Olisi kätevää, jos hänen ei itse tarvitsisi etsiä tai metsästää aamiaistaan vaan hän pääsisi heti jatkamaan matkaansa. Tästä syystä Kalla uskaltautui hyppäämään alas rakennelmasta ja hölkkäämään kaksijalkaa kohti. Lähempänä hän huomasi kaksijalan heittäneen maahan palan kanaa, ja vesi herahti Kallan kielelle. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi syönyt näin hyvin: ensin tuoretta kalaa, sitten ilmaista kanaa.
Nälkä teki Kallasta selvästi hyväuskoisen ja varomattoman, sillä hän ei epäröinyt hetkeäkään haukatessaan kanaa. Myöhemmin Kalla toruisi itseään siitä, ettei ollut edes harkinnut sitä mahdollisuutta, että kana olisi myrkytetty jollain yrtillä tai kaksijalka olisi vain asettanut sen hänen syötikseen. Sillä hetkellä Kalla ei kuitenkaan voinut muuta ajatella, kuin sitä, miten suussa sulavaa yhä lämmin kana oli. Se oli ehkä kaksijalkojen mausteilla höystetty, mutta joka tapauksessa herkullista.
Kalla loi epäluuloisen katseen kaksijalan suuntaan, kun tämä nousi hitaasti penkiltään. Kaksijalan liikkeet olivat hitaat ja varovaiset, aivan kuin hän olisi tässä tilanteessa ollut se, jolla oli syytä pelätä henkensä vuoksi. Se hivuttautui vähitellen lähemmäs kaiketi kuvitellen, ettei Kalla huomannut mitään. Musta naaras oli kuitenkin varuillaan ja valmis pinkaisemaan karkuun, jos kaksijalka tekisi jotain odottamatonta tai vaarallista.
Jotain odottamatonta kaksijalka tekikin, mutta ei suinkaan vaarallista. Kalla hätkähti, kun sen tassu laskeutui hellästi hänen selälleen. Hänen selkänsä notkahti ensin vaistomaisesti alta, mutta kun kaksijalka kokeilevasti kosketti häntä uudelleen, ei Kalla enää väistänyt. Samassa hän tajusi, että kaksijalka teki hänelle sitä, minkä perään Kielo aina kerjäsi: kaksijalka silitti Kallaa. Musta naaras oli edelleen jäykkä ja jännittynyt, kun kaksijalka liu’utti tassuaan hänen turkkinsa päällä. Kalla ei kuitenkaan voinut väittää, etteikö se olisi tuntunut hyvältä. Hän alkoi ymmärtää, miksi kotikissat olivat valinneet elämäntyylinsä.
Lopulta kaksijalka viittoi pentunsa Kallan luo. Pikkuisen lähestyessä Kalla lopetti syömisen ja katsoi tätä tuimasti silmiin varoittaen mokomaa pysymään kauempana. Aikuinen kaksijalka vaikutti jollain tasolla järkevältä, mutta pentu oli arvaamaton. Se saattaisi keksiä vaikka vetää Kallaa hännästä. Täysikasvuinen kuitenkin otti pentuaan tassusta kiinni ja näytti, miten Kallaa silitettiin hellästi ja varovaisesti. Musta naaras seurasi jännittyneenä, miten pieni kaksijalan tassu lähestyi hänen kasvojaan. Jos kanapala ei olisi ollut vielä kesken, olisi Kalla jo pinkonut pakoon.
Hän oli valmis puraisemaan pennun tassua, kun se laskeutui hänen kasvoilleen, mutta aikuinen kaksijalka ohjasi sen nopeasti Kallan selän päälle. Kaksijalan pentu hihkaisi haltioituneena ja pyöritteli Kallan pitkää karvaa sormiensa välissä. Aivan kuin tämä ei olisi koskaan turkkia koskettanut: olihan sillä itselläänkin ohut kerros karvaa päässään! Kalla kuitenkin antoi pennun tutkiskella hänen turkkiaan, sillä kaksikko ei hänen mielestään vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Sitä paitsi – eikä Kalla olisi ikinä myöntänyt tätä ääneen – silitykset tuntuivat hyvältä.
Viimein Kalla sai kanan syötyä. Hän hypähti pois kaksijalkojen luota ja kipitti vähän matkan päähän, mistä hän seurasi kaksikkoa uteliaana. Kaksijalan pentu heilutti tassuaan ilmassa ja näytteli hampaitaan. Sitten hänen emonsa otti häntä taas vyötäisiltä kiinni ja nosti syliinsä. Kalla seurasi turvallisen välimatkan päästä, miten emo ja pentu astelivat puistosta pois.
Kokemus hämmensi Kallaa. Hän ei ollut koskaan tavannut yhtä kilttejä kaksijalkoja. Yleensä kaksijalat vain huusivat hänelle tai yrittivät ottaa hänet kiinni. Nämä olivat paitsi ruokkineet häntä, myös antaneet hänelle ruokaa – kerrassaan ennenkuulumatonta.
Kalla vilkaisi taivaalle ja tajusi, ettei ehtisi sen pidemmäksi aikaa jäädä murehtimaan tapahtunutta. Hänen olisi jatkettava matkaa. Mitä pidemmän matkan hän taittaisi tänä päivänä, sitä lähempänä hän olisi metsää ja klaaneja. Päättäväisenä ja vatsa kerrankin täynnä Kalla asteli puistosta päivänvaloon.
KP-boosti käytössä
