Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Eloklaanin reviiri
Kärsimättömyydestään huolimatta Kalla oli malttanut yöpyä kaksijalkojen pihalla. Hänen saapuessaan metsän laitaan aurinko oli jo ollut laskemassa, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä – tai kuka – häntä metsässä odottaisi. Kalla oli päättänyt, että olisi parempi nukkua nyt jossain muualla, sen sijaan, että hän olisi lähtenyt pimeässä haahuilemaan vieraaseen paikkaan.
Siten hän löysikin itsensä aamulla kaksijalkojen pesän kuistin alta, jonne naaras oli käpertynyt turvaan pesän asukkeja. Hän oli herännyt hirviön jyrähdykseen ennen kuin aurinko oli vielä noussutkaan. Kun Kalla pisti päänsä esiin kuistin alta, taivas oli hiljalleen taittumassa tummasta violetista siniseen. Hän suki turkkinsa edustuskelpoiseksi, mutta ei jäänyt sen enempää aikailemaan. Hänen oli taas nälkä, ja nyt kun Kalla oli tottunut syömään jopa päivittäin, oli tunnetta vaikeampi sietää kuin aiemmin.
Musta naaras hipsi kuistin alta ja kiirehti aamusta kostean nurmikon poikki. Hirviötä ei näkynyt kaksijalkojen pihalla, mikä oli naaraalle pieni helpotus. Siitä huolimatta hän ei hetkeksikään erehtynyt luopumaan valppaudestaan, vaan piti korvansa höröllä ja suunsa raolla tunnistaakseen hienovaraisimmatkin äänet ja hajut ympäristöstä. Jännittyneenä hän ryömi kaksijalkojen pensasaidan ali jaksamatta kiinnittää huomiota multaan, joka tarttui hänen vatsakarvoihinsa. Normaalisti Kalla ei voinut sietää turkkinsa sotkeutumista tuolla tavoin, mutta nyt hän oli niin metsän lumoissa, ettei kyennyt ajattelemaan muuta. Kun hän pisti päänsä pensasaidan toiselle puolelle, oli näkymä vain hieman vähemmän henkeäsalpaava kuin edellisenä iltana.
Hänen edessään avautui metsä kaikkine oranssin ja punaisen sävyineen. Puut kurottivat korkealle taivaalle hänen yläpuolelleen niiden rusehtavien lehtien heiluen hennosti tuulessa. Maata täplittivät värikkäät marjapensaat ja varvut, sekä viimeiset kylmien aikojen edestä kuihtuvat kukkaset. Kalla haistoi heti tuoksuja, joita ei kaksijalkalassa asuessaan ollut voinut kuvitellakaan. Hän tunsi puiden ja ruohon tuoksun jo ennestään, mutta täällä kasvit tuoksuivat aivan eriltä kuin kaksijalkojen keinotekoisilla puistoalueilla. Sen lisäksi hän haistoi selvästi muunkin luonnon, aluskasvillisuudessa myllertävät pikkueläimet ja puissa hyppelevät oravat ja linnut. Kaksijalkojen haju oli edelleen voimakas tällä etäisyydellä, mutta ilma tuntui jo nyt raikkaammalta. Ensi kertaa elämässään Kallasta tuntui, että hänellä oli tilaa hengittää.
Kalla ei jäänyt sen pidemmäksi aikaa ihailemaan näkyä. Hän oli varma, että edessä odottivat vieläkin upeammat seudut, eikä hänen olisi järkeä jäädä töllöttämään ensimmäistä metsikköä, johon törmäsi. Nälkäisenä hän maisteli ilmassa leijailevia riistan hajuja kielellään. Valinnanvaraa löytyi, eivätkä kaksijalkojen jätteet kuuluneet tarjontaan, mikä oli vain hyvä. Kalla ei halunnut enää koskaan vahingossakaan syödä niiden kummajaisten keinotekoisen makuisia ruokia. Hän muisti edelleen sillan kupeessa syömänsä kalan, joka oli ollut helposti Kallan lyhyen elämän paras ateria. Heti kalan suomuiseen nahkaan kiinni purtuaan hän oli tiennyt olevansa menetetty tapaus, eikä hän enää koskaan voisi palata takaisin roskien tonkimiseen ruoan toivossa.
Kalla tunnisti ilmassa hiiren tuoksun ja lähti valitsemansa saaliin perään. Hän huomasi, että metsässä saalistaminen oli erilaista kuin kaksijalkalassa. Hän oli edelleen varovainen uudessa ympäristössä, mutta täällä tuntui olevan vähemmän uhkia. Hän kulki puiden lomassa haistamatta muuta kuin riistaeläimiä, kenties välillä jonkun kaksijalan haalean hajujäljen. Kaksijalkalassa hänen oli aina ollut oltava varuillaan kaksijalkojen ja hirviöiden varalta, sillä nuo oliot pystyisivät helposti tappamaan hänet niin halutessaan. Kalla kuitenkin tiesi, että metsä kätki varmasti syvyyksiinsä vaarallisia petoja, joita hän ei aiemmassa ympäristössään ollut kohdannut. Toistaiseksi hän ei kuitenkaan havainnut vihollista, joten Kalla salli itsensä nauttia metsän vähistä ärsykkeistä.
Auringon huippuun mennessä Kalla oli saanut syödäkseen ja taittanut matkaakin kunnioitettavan määrän. Metsässä kulkeminen oli nopeampaa kuin kaksijalkalassa, kun hänen ei tarvinnut varoa kaikkea ympäristössään. Kaksijalkala oli täynnä vaarallisia ukkospolkuja, joita ylittäessä Kalla tiesi monen kuolleen. Täällä hän saattoi kulkea minne lystäsi varomatta ketään tai mitään.
Hän oli tunnistanut myös outoja tuoksuja. Oli mahdollista, että ne kuuluivat joillekin täysin hänelle harmittomille eläimille, kuten joillekin riistalaeläimille, joita Kalla ei vain tuntenut. Toisaalta oli mahdollisuus, että vieraat hajujäljet olivat häntä suurempien petojen jättämiä. Kalla ei tuntenut metsän sääntöjä, joten hänen oli kulkiessaan oltava erityisen varovainen. Hänen sokea silmänsä osoittautui suureksi heikkoudeksi, mutta onnekseen naaras korvasi paljon tarkalla hajuaistillaan.
Kerran Kalla kiipesi erääseen korkeaan puuhun, jonka oksien musta naaras huomasi kurottavan korkeammalle kuin muiden lajitovereidensa. Kaksijalkalassa Kalla ei ollut joutunut kapuamaan koskaan kovin korkealle, sillä kaikki pinnat olivat suoria ja liukkaita sekä kätevistä, tassunmentävistä ulokkeista puutteellisia. Helpotuksekseen hän kuitenkin huomasi, että uupuvasta kokemuksestaan huolimatta kiipeily sujui häneltä ainakin niin hyvin, että musta naaras pääsi kuin pääsikin puun latvaan. Ei missään ennätysajassa, mutta pääsi kuitenkin. Puun latvassa hän katseli ympärilleen metsän yllä yrittäen jollain ilveellä päätellä oikeaa suuntaan.
Hänen tapaamansa klaanikissa ei ollut kertonut paljoa. Kalla tiesi vain, että klaanit elivät metsässä. Ja metsiähän saattoi olla lukemattomia. Musta naaras tiesi, että hänen olisi oltava hyvin onnekas löytääkseen klaanikissat juuri tästä metsästä. Jos metsä osoittautuisi klaanikissattomaksi, olisi hänen palattava takaisin ja jatkettava etsintöjään toisesta suunnasta.
Kaukaisuudessa Kalla näki metsän katoavan ja muuttuvan avarammaksi, puuttomaksi alueeksi. Hän siristi silmiään yrittäen erottaa tarkemmin. Tuolla avaralla alueella näytti kiemurtelevan kapea joki, tosin tältä etäisyydeltä Kalla ei voinut olla varma näkemästään. Hän yritti katsoa pidemmälle, mutta mitä kauemmas hän tähysti, sitä sekavammin metsien vihreys sekoittui taivaan siniseen.
Laskeutuessaan puusta Kalla ei ollut edelleenkään varma siitä, oliko hän kulkemassa oikeaan suuntaan. Jotain hän kuitenkin tiesi: edessä olisi joki. Metsä oli pullollaan syötävää, joten ravinnon puolesta klaanit voisivat asustella melkein missä vain. Toinen perustarve, vesi, oli kuitenkin rajoittavampi tekijä. Klaanien oli pakko asua jossain veden lähellä, joten oli hyvin mahdollista, että ne majailivat tämän kyseisen joen äärellä. Toisaalta joki näytti jatkuvan kauas, joten Kallalla saattaisi olla edessään monen päivän vaellus.
Hän kuitenkin päätti yrittää löytää tiensä joelle jo tänään. Kallan oli nimittäin jano. Hänen kurkkuaan kuivasi, eikä hän voinut syyttää kokemastaan huimauksesta pelkkää väsymystään. Kallan olisi pakko löytää pian vettä, eikä hän voinut uskoa typeryyttään asetettuaan aiemmin kurnivan vatsansa janonsa tyynnyttämisen edelle.
Kalla yritti muistella, missä suunnassa joki oli virrannut. Jos hänen muistinsa ei pettänyt, oli joki edennyt kohti sitä suuntaa, mistä aurinko tällä hetkellä paistoi. Oli kuitenkin otettava huomioon, ettei aurinko pysynyt leveyssuunnassa samassa kohtaa taivasta koko päivää. Hänen olisi kiirehdittävä ennen kuin hänen taivaalla loistava oppaansa kävisi hyödyttömäksi. Kalla pyrähti juoksuun.
Hänen tassunsa rummuttivat pehmeää maata ja Kalla nautti joustavan sammaleen tunnusta allaan. Kaksijalkalassa pinnat olivat aina kovia ja karheita, viherlehtisin polttavan kuumia. Täällä mättäät tuntuivat mukavan pehmeiltä tassujen alla. Maaperä oli myös kosteaa, ja Kalla pohti, viittasiko se kenties joen läheisyyteen. Hänen oli kuitenkin muistutettava itseään siitä, ettei hän ollut metsäkissa, eikä voinut olettaa oman logiikkansa pätevän täällä. Kalla kiristi tahtiaan.
Aurinko oli jo alkanut laskea, kun Kalla viimein kuuli veden kohinan. Hän höristi korviaan olematta täysin varma siitä, mitä oli kuullut. Ääni kuitenkin kuulosti samalta kuin kaksijalkojen keinotekoiset vesiputoukset puistoissa. Vaiston johdattamana Kalla kaarsi vasempaan ja hetken aluskasvillisuuden joukossa rämmittyään hän löysi tiensä joen penkalle. Hän kumartui hätiköidysti veden äärelle ja alkoi juoda ahneesti. Kalla tunsi olonsa virkistyvän välittömästi, hänen katseensa tarkentui ja mieli selkeni. Vesi ei ollut koskaan maistunut yhtä herkulliselta, eikä se johtunut pelkästään Kallan kokemasta armottomasta janosta. Ei, vesi oli täällä myös uskomattoman raikasta. Kaksijalkalassa Kalla oli tottunut juomaan lätäköistä tai puistojen luonnottomista vesistöistä, mutta niiden vettä oli aina tahrannut outo, tunkkainen sivumaku. Kalla latki siis joen vettä pitkän tovin, ennen kuin nosti päätään ja katsoi uteliaana jokea. Hän ei ollut edes tajunnut jäädä ihmettelemään tätä ilmestystä, kun oli kiirehtinyt juomaan.
Joen vesi kuohusi vinhasti hänen edessään, ja Kalla otti vaistomaisesti askelen taaksepäin. Musta naaras osasi jotenkuten uida – hän oli opetellut puistoissa – mutta hän ei ollut niin itsevarma omista kyvyistään, että olisi kuvitellut kykenevänsä taittamaan matkan toiselle puolelle. Joki näytti voimakkaalta ja rauhattomalta, aivan kuin se olisi ollut elossa.
Osasivatkohan klaanikissat uida? Kalla istuutui hetkeksi joen törmälle lepäämään ja pohtimaan. Hänen edessään huojui tuulessa kaisloja, joista lähti ilmavirran vaikutuksesta kimeä vislaus. Joen vesi oli niin kirkasta, että Kalla kykeni yhdellä silmälläänkin näkemään sen eriväristen kivien täplittämän pohjan. Hänen ohitseen ui hopeinen kala, ja vesi herahti Kallan kielelle. Otus kuitenkin katosi virran mukana yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Hetken joen yllä leijailevaa raikasta, kosteaa ilmaa hengitettyään Kalla nousi. Aurinko oli jo ehtinyt niin alas, että taivas oli alkanut muuttua punertavaksi. Tavallisesti pimeä ei huolestuttanut mustaa erakkoa, mutta tuntemattomassa ympäristössä hän liikkuisi mieluiten kirkkaaseen aikaan. Hän ei ollut näillä seuduilla vielä törmännyt vihollisiin, joten Kalla arveli olevansa nukkuessaan turvassa. Varmuuden vuoksi hän etsi itselleen nukkumapaikan kauempaa joesta erään puun juurakosta. Väsymys painoi jo naaraan raajoja, joten ei kestänyt kauaakaan ennen kuin uni otti Kallan valtaansa.
Kalla heräsi säpsähtäen. Hän oli juuri nähnyt unta siitä, miten joki oli alkanut tulvia ja kuohua hänen nukkumapaikkansa ylle. Kylmä, tumma vesi oli repäissyt hänet mukaansa, ja Kalla oli vajonnut hiljalleen pohjaa kohti auringon valon sumentuessa yläpuolellaan. Hänen kesti hetki tajuta, ettei ollut enää joen syvyyksissä vaan jälleen puun tomuisessa juurakossa. Hänen sydämensä löi kuin pienellä päästäisellä ja niskakarvat olivat itsestään kohonneet.
Kalla istui hetken paikoillaan pimeässä ajatuksiaan keräillen. Hän ei onneksi ollut kissa, jota oli helppo hätkähdyttää, joten mitään pelkoa joesta ei yhdestä painajaisesta jäisi. Mustaturkkinen naaras tunsi kuitenkin olonsa hieman jännittyneeksi astellessaan taas joen luokse. Se oli kuitenkin pysynyt omissa mitoissaan ja virtasi samaa tahtia kuin edellisenä iltana. Nyt Kalla huomasi, että rannassa, jossa vesi virtasi hitaammin, oli veden pinta hieman jäässä. Ei kuitenkaan niin paksusti, että hän olisi pitänyt järkevänä ideana sen päällä kävelemistä.
Kalla lähti jatkamaan matkaansa joen viertä. Taivas oli kelmeä ja viileänsävyinen mutta pilvetön. Maa Kallan tassujen alla tuntui routaiselta, ja kasvien lehdet olivat hieman huurtuneet. Selvästi säät olivat kylmentymässä. Kaksijalkalassa kadut pysyivät lehtikadonkin aikaan lämpiminä, ainakin niin kauan kuin ne olivat paljaina lumesta. Kenties noilla karuilla seuduilla oli myös puolensa, Kalla tuumi kuuraisten mustikanvarpujen seassa talsiessaan.
Kalla ei ollut ehtinyt taittaa matkaa kauaakaan ennen kuin tuntematon, voimakas haju osui hänen eteensä kuin väistämätön seinä. Hän pysähtyi niille sijoilleen: jossain hänen edessään alkoi selvästi jonkun – tai hajun voimakkuudesta ja vaihtelevuudesta päätellen – joidenkin reviiri. Kissoja oli paljon, kymmeniä. Heidän tuoksuillaan oli kuitenkin aina sama vivahde, mikä kertoi siitä, että selvästi kissat kuuluivat samaan joukkioon.
Kalla salli itsensä kerrankin olla optimistinen ja toiveikas, eikä yrittänytkään hillitä sisällään kytevää innokkuutta. Reviirin oli pakko kuulua klaanikissoille. Oli kenties uhkarohkeaa ja hieman harkitsematonta astella kysymättä ja ilmoittamatta toisten reviirille, jota selvästi vartioitiin tarkasti, mutta Kalla ei epäröinyt hetkeäkään kävellessään rajan yli. Hän ei ollut matkannut näin kauas tullakseen torjutuksi: klaanikissojen olisi pakko hyväksyä hänet joukkoonsa. Jos he olisivatkin vihamielisiä, mikä oli hyvin mahdollista, Kallan oli vain vakuuteltava heille olevansa hyödyllinen lisä klaaniin. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa hän menettäisi tänään henkensä näiden vaarallisten kissojen kynsissä, mutta silloin hänen ei ainakaan koskaan enää tarvitsisi palata kaksijalkalaan. Kalla saisi sitä paitsi kuolla metsässä, mikä ei kuulostanut ollenkaan karulta päätökseltä hänen elämälleen verrattuna siihen, miten useat kaksijalkalan erakot kohtasivat loppunsa. Mieluummin hän kuolisi näiden kissojen tappamana kuin jäisi hirviön alle tai söisi jotain sopimatonta.
Vaikka metsä näytti rajan molemmin puolin samanlaiselta, oli tunne reviirillä aivan eri kuin sen ulkopuolella. Kalla ei enää ollut vapaa kulkija, vaan vieras tai tunkeilija. Hän kulki varuillaan miettien samalla kuumeisesti, kuinka voisi klaanikissan kohdatessaan taivutella tämän hyväksymään hänet joukkoonsa. Hän näki maassa kulkevat polut, jotka olivat painautuneet kissojen kulkiessa reviirillään. Kaikkialla tuoksui klaanikissoilta, ja riistaakin tuntui olevan vähemmän. He olivat selvästi jättäneet metsään jälkensä.
Kalla oli ajatuksissaan, kun hän yhtäkkiä haistoi vahvan, pistävän tuoksun lähettyvillä. Se ei kuulunut kissalle, vaan jollekin paljon häijymmälle. Kalla vilkuili valppaana ympärilleen, kunnes huomasi erään kuihtuvan pensaikon syvyyksissä vihamielisen silmäparin, joka näytti nauliutuneen häneen. Kalla ehti juuri ja juuri nähdä oranssin turkin välähdyksen, ennen kuin tuo vihollinen syöksähti hänen kimppuunsa tarttuen napakasti naaraan kaulaan. Hän sihahti kivusta ja onnistui voimakkaalla, äkkinäisellä sivuliikkeellä karistamaan otuksen kimpustaan.
Nyt otus tarkkaili häntä vähän matkan päästä. Kalla ei ollut koskaan nähnyt tällaista eläintä: sen turkki oli oranssi kuin tuli, mutta tuuhean hännän pää valkoinen. Tassut olivat savunmustat ja silmissä hohti viekkaus ja julmuus. Otus ärisi ja paljasti hampaansa ja seuraavana hetkenä lähti uuteen hyökkäykseen. Kalla väisteli parhaansa mukaan eläimen terävää kitaa, mutta tiesi olevansa alakynnessä. Silloin hän kuitenkin haistoi jotain: klaanikissoja!
Paikalle pelmahti jostain metsän syövereistä ensin valkea kolli, sitten raidallinen. Kaksikko liittyi taistoon tätä tuntematonta otusta vastaan, ja Kalla oli yllättynyt mutta kiitollinen heidän avustaan. Kolmellakin kissalla taistelu vaati veronsa, ja Kallan keho alkoi tuntua väsyneeltä. Hän kuitenkin valpastui, kun yhtäkkiä oranssi eläin alkoi riepotella valkeaa kissaa ympäriinsä. Lopulta se hellitti otteensa, jolloin kissa jäi makaamaan maahan elottomana. Raidallinen antoi otukselle takaisin samalla mitalla ja lysähti sitten kuolleen toverinsa viereen. Kalla asteli lähemmäs ja katsoi hämmästyneenä valkoisen kollin ruumista. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ja tuo vieras kissa oli niin helposti antanut henkensä hänet pelastaakseen.
//Varjo tai Mesi?
