Kalla
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalla haistoi vihollisen. Vielä hän ei tunnistanut uhkaa näkevällä silmällään, vaikka istui korkealla erään kaksijalan pesän katolla. Haju oli kuitenkin kiistaton: toisen kissan, vieraan kissan tuoksun tunnisti kaksijalkalan hajusekamelskankin keskellä. Musta naaras vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, muttei edelleenkään nähnyt ketään. Hän oli kuitenkin varma, että joku tarkkaili häntä.
Katon musta pinta poltteli Kallan polkuanturoita, kun hän asteli kohti reunaa alas kavutakseen. Oli epätavallisen lämmin päivä, mutta viime aikoina yleistyneet vesisateet ja kylmät yöt viittasivat siihen, että kylmät ajat olivat edessä.
Kalla loikkasi katolta pesästä lähtevälle ulkonemalle ja siitä roska-astian kautta maahan. Hänen oli parempi häipyä näiltä seuduilta. Täällä oleskeli useampi erakkojoukko, joiden kanssa Kalla ei halunnut olla missään tekemisissä. He olivat julmia, tappoivat omiaankin. Toisaalta naaras ei voinut syyttää heitä, täällä oli elettävä selvitäkseen. Ja jos siihen kuuluivat raakuus ja kuolema, olkoon sitten niin.
Joku kaksijalka astahti suurelta ukkospolulta sille pienelle kujalle, jossa Kalla tällä hetkellä lymyili. Hän jähmettyi paikalleen niskakarvat pystyssä. Tuo oli aivan selvästi sellainen kaksijalka, jota tuli varoa: sen oli Kalla oppinut pariinkin otteeseen kantapään kautta. Useimmat kaksijalat eivät huomioineet kissoja. Jotkut harvat pysähtyivät silittämään tai onnekkaina päivinä antoivat ruokaa. Jotkut – kuten tämä yksilö, Kalla pelkäsi – nauttivat eläinten satuttamisesta. Ne pitivät kulkukissoja esineinä, omana viihdykkeenään. Juuri tämän otuksen kaltaiset, huojuvat ja lemuavat yksilöt olivat vaarallisia. Ne olivat arvaamattomia ja liikkuivat holtittomasti, huusivat ja mölisivät. Muutkin kaksijalat katsoivat heitä vinoon.
Kalla ei kuitenkaan voinut jäädä kujalle piiloon. Hän tunsi edelleen nahkassaan ikään kuin poltteen, merkin siitä, että häntä seurattiin. Mitä pikimmin hän selviäisi täältä kotiin, sen parempi. Hänen olisi vain oltava nopea.
Huojuvissa kaksijaloissa oli se hyvä puoli, että ne olivat hitaita reagoimaan. Kun Kalla pyrähti juoksuun, ei kaksijalka ehtinyt kuin huitaista hänen suuntaansa jollain kädessään olevalla lasisella esineellä, kun naaras jolkotti tämän ohi. Kalla huokaisi helpotuksesta. Kerran yksi tällaisista kaksijaloista oli napannut naarasta hännästä kiinni, retuuttanut häntä kuin hän teki saalistamilleen hiirille. Siitä asti oli Kalla suhtautunut niihin huomattavalla varauksella.
Suuren ukkospolun äärellä oli valoisaa kujan pimeyden jälkeen. Kaikkialla ympärillään Kalla näki kaksijalan pesiä. Ei aivan yhtä suuria kuin päivän matkan päässä, missä hän oli joskus käynyt. Siellä pesät ylettyivät taivaisiin asti. Kalla ei voinut käsittää, miten kaksijaloilla riitti kärsivällisyyttä ja kykyä rakentaa jotain niin suurta: se oli suorastaan ihmeellistä. Noilla seuduilla oli kuitenkin puhtaampaa ja kaksijalkoja oli enemmän, joten Kalla asusteli mieluummin täällä.
Toisaalta täälläkään ruoka ei ollut mikään taattu juttu. Kallan vatsa kurisi juuri sopivasti; hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun. Se ei ollut lähelläkään pisintä aikaa, jonka erakko oli jäänyt ilman syötävää. Silti hän tunsi olonsa heikoksi.
Syy hänen nälälleen löytyi muutaman korttelin päästä, jonne Kalla kulki varjoissa ja näkymättömissä pysytellen karistaakseen hänen seuraajansa kannoiltaan. Kapealla kujalla oli kasa vanhoja kaksijalkojen pahvilaatikoita. Lemu oli roska-astioiden vuoksi hirveä, mutta täällä oli turvallista. Ja hajuun kyllä tottui. Eräässä laatikossa, pitkästyneenä kyljellään makoillen, odotteli hänen siskonsa Kielo.
”Onko ruokaa?” valkoinen naaras kysyi heti Kallan huomattuaan. Tämä pudisti päätään, mihin Kielo puuskahti vastaukseksi. Hän ei ollut sentään syönyt päivään! Kielon oli nälkä, ja hän tarvitsi hiiren jos toisenkin juuri tällä sekunnilla.
”Mitä oikein teit koko päivän? Minun on nälkä!” Kielo parahti ja jaksoi kuitenkin nousta istumaan. Hän katsoi Kallaa syyttävästi, ja musta naaras oli nauraa hänen silmissään muodostuville kyynelille. Voi Kielo-parkaa.
”En voi sille mitään, ettei ruokaa löytynyt. En haistanut yhtäkään hiirtä. Ja joku muu ehti roska-apajille ensin”, Kalla selitti siskolleen kärsivällisesti ja asteli omaan laatikkoonsa. Hänen vatsaansa kivisti; olisi parempi päästä nukkumaan mahdollisimman nopeasti, jotta nälkä unohtuisi.
”Mutta mitä minä nyt teen?” Kielo kysyi itkuisella äänellä. Kalla kuuli hänen niiskahtavan ja pyöräytti silmiään.
”Kyllä sinä selviät.”
Kalla ei oikeastaan tiennyt, miksi oli valmis auttamaan siskoaan näin paljon. Siinä missä hän ei ollut syönyt seitsemään auringonlaskuun, oli Kielo saanut vatsansa täyteen kuutena iltana. Ruoasta, jonka Kalla oli hänelle löytänyt. Kenties musta naaras koki jonkinlaista velvollisuutta pitää huolta avuttomasta siskostaan. Niin oli aina ollut, pennusta saakka. Kalla hankki heille ruoan. Kalla suojeli heitä vihollisilta. Kalla paransi heidän haavansa. Kielo loikoili päivät pitkät aloillaan pulskistuen ja laiskistuen. Toisinaan hän mielisteli joitain kaksijalkoja, missä kaunis naaras oli Kallaa menestyksekkäämpi. Ei kuitenkaan ruokaa vaan rapsutuksia saadakseen.
Kalla huokaisi syvään ja yritti olla huomioimatta toisen naaraan niiskutusta ja itkeskelyä. Kielo oli hyödytön riippakivi: turha ja taidoton, ainainen piikki Kallan lihassa. Ja päivä päivältä hän vihasi siskoaan enemmän. Usein hän leikitteli sillä houkuttelevalla ajatuksella, että ruoanetsimisretkille lähdettyään ei koskaan palaisi. Hän kuitenkin tiesi, ettei Kielo selviäisi päivääkään yksin, ja jotenkin vain Kalla aina palasi takaisin. Nälkäisenä, janoisena ja väsyneenä, mutta palasi kuitenkin. Ruikutukseen, valitukseen ja uhrautumiseen. Kallan mitta alkoi olla täysi.
KP-boosti käytössä
