Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle yritti hädissään saada kiiltävää peitettä takaisin ruokien päälle, mutta se oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Kolli sohi käpälillään peitettä ja kiersi hemostuneesti ruoka-astian toiselle puolelle työntääkseen sitä enemmän ruuan päälle. Pahin nälkä oli jo ohi, sillä kolli oli ehtinyt syödä ihan kivan määrän kaksijalkojen herkullista ruokaa!
Kun kaksijalan lähestyvät askeleet kantautuivat ruokapaikan ulkopuolelta, Kalle tiesi, ettei hän voisi tehdä enää mitään. Hän jäisi kiinni joka tapauksessa. Siispä kotikisukolli luovutti peitteen suhteen ja kumartui ruoan ylle ja alkoi hotkia sitä vauhdilla suuhunsa.
*Kaksijalat suuttuvat joka tapauksessa, joten parempi on syödä vatsa niin täyteen kuin ehdin*, Kalle ajatteli hotkiessaan herkkuruokaa. Kalle kuuli, kuinka ruokapaikkaan saapunut kaksijalka huudahti jotain. Kollin syömistahti sen kuin vain kiihtyi, hänellä oli kamala kiire saada mahdollisimman paljon ruokaa vatsansa täytteeksi! Kuten aina, kaksijalka otti nopeita askeleita Kallea kohti ja puhui jotakin, muttei Kalle tiennyt mitä. Kaksijalan ääni oli tavallista korkeampi, mutta ei uhkaava. Kaksijalka nappasi karvattomilla tassuillaan Kallesta kiinni ja kaappasi kotikisun syliinsä.
”Eiiii!” Kalle parkui ja yritti epätoivoisesti tarttua käpälillään ruoka-astiaan. Naaraskaksijalka kiljahti jotain, kun astia oli vähällä pudota lattialle. Se sai kuitenkin napattua Kallea käpälästä kiinni, jolloin kollikissan ote irtosi. Ruoka jäi pöydälle, kun kaksijalka kantoi Kalle-parkaa kauemmas. Kolli tuijotti pettyneesti herkkuateriansa perään mutustellessaan viimeistä suullista yhä suussaan.
Kalle kuuli, miten kaksijalka hätisti myös Murun pois ruokapaikasta. Kalle yritti rimpuilla irti kaksijalkansa otteesta, mutta turhaan. Naaraskaksijalka hätisteli Murun nukkumapaikkaan, jonne hän kantoi myös Kallen.
Kalle pääsi vapaaksi naaraskaksijalan otteesta vasta kun ovi heidän perässään oli suljettu. Kaksijalka laski Kallen pehmeälle pedille ja katsoi kollia tuima ilme kasvoillaan. Kalle ei ymmärtänyt, mitä kaksijalka puhui, mutta hän tunnisti nimensä sanottavan. Kolli luimisti korviaan, kaksijalka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Kolli päätti puolustautua:
”En minä voinut sille mitään että minulla oli nälkä!” Se ei kuitenkaan näyttänyt auttava. Kaksijalka pudisteli päätään, nousi ylös ja poistui nukkumapaikasta jättäen kissat sinne kahdestaan.
”Nyt kaksijalat ovat vihaisia”, Muru mourusi ja astui esiin kaksijalkojen pedin alta. Kirjava naaraskissa näytti pettyneeltä ja huolestuneelta, kun hän kohdisti katseensa Kalleen, joka yhä lipoi vihoviimeisiä ruuan tähteitä huuliltaan.
”Ei ne ole pitkään vihaisia. Sinun olisi pitänyt maistaa sitä ruokaa, se oli taivaallista!” Kalle naukui mielissään ja katsoi ystäväänsä hymyillen. Mutta Muru ei näyttänyt iloiselta. Naaraan häntä laahasi maata pitkin hänen kävellessään ja kotikisu vaikutti jännittyneeltä.
”Sinun ei olisi pitänyt syödä sitä. Mitä jos me saamme nyt rangaistuksen?” Muru kysyi huolestuneella äänellä. Kalle pudisteli päätään.
”Voi Muru, ei meillä varmasti ole mitään hätää! Meidän kaksijalkamme rakastavat meitä, kyllä niiden täytyy ymmärtää että mekin tarvitsemme ruokaa. Itsepähän jättivät sen siihen esille, kyllä sitä silloin saa syödä!” Kalle vakuutteli kovaäänisesti. Hän alkoi nuolla pitkin vedoin turkkiaan, sillä niin emo oli opettanut; ruokailun jälkeen oli hyvä pestä turkkia, sillä Kallella usein putosi ruuan tähteitä hänen rintakarvoilleen.
//Muru?
