Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kallen silmät suurenivat, kun hän kuuli Neposen ehdotuksen. Vanhempi kolli oli ehdottanut seikkailua vain kollien kesken! Se sai Kallen innostumaan välittömästi.
”Vau! Aivan loistava ehdotus!” kotikisukolli innostui ja pomppasi pystyyn, mutta into laantui nopeasti, ”entä Muru sitten? Eikö hän pääse mukaan?”
Kalle kääntyi katsomaan Murua, vain huomatakseen naaraan kadonneen! Se sai nuoren kotikisun säikähtämään. Hän kääntyi nopeasti ja hyvin hädissään Neposen puoleen.
”Neponen! Muru on kidnapattu!” vaaleaturkkinen kolli parkaisi ja oli jo alkamassa huhuilemaan paniikinomaisesti ystäväänsä, kun Neponen loikkasi alas aidalta ja huiskautti häntänsä nuoremman kissan kuonon eteen.
”Eikä ole”, Neponen naukui rauhallisella äänellä ja käveli Kallen vierelle, ”hän näytti todella väsyneeltä ja taisi mennä sisälle nukkumaan. Murulla on kaikki hyvin. Mutta mitäs sanot, oletko valmis elämäsi seikkailulle?”
Kuten arvata saattoi, Kalle innostui taas välittömästi. Hän ihaili vanhempaa kolli niin paljon, että uskaltaisi kyllä lähteä hänen kanssaan ihan mihin vain! Neponen oli niin hieno ja hurja kissa, joten edes tielle sattuvat metsäkissat eivät pelottaneet Kallea, kun hän oli Neposen kanssa!
”Vau! Joo! Mennäänkö heti?! Mennään tänne! Eikun tänne tai sittenkin tänne!” Kalle kirmasi edestakaisin pihalla, yrittäen keksiä missä heitä odotti paras seikkailu. Neponen tassutteli takaisin aidan vierelle ja loikkasi taitavasti korkean aidan päälle.
”Mennään tänne Kalle”, ruskeaturkkinen kolli päätti ja viittoi nuoremman kissan peräänsä. Kalle loikki aidan luokse ja silmäili sitä hetken. Hän arvioi aidan korkeutta ja mietti, miten paljon voimaa tarvitsisi hyppyyn päästäkseen sen päälle. Kalle jännitti lihaksensa ja painautui hieman matalammaksi tehdäkseen mahdollisimman hienon loikan, aivan kuten Neponenkin oli tehnyt! Sitten Kalle ponkaisi itsensä ilmaan kohti aitaa. Kömpelön kotikisun loikka jäi kovasta ponnistelusta huolimatta liian lyhyeksi. Hän jäi roikkumaan aitaan.
”Apua! Minä tipahdan!” Kalle parkaisi ja katsoi Neposta kuin apua anoen. Vanhemman kollin suusta pääsi kevyt huokaisu.
”Vedä vain itsesi aidalle, kyllä sinä osaat”, Neponen vakuutteli kannustavasti. Kalle kurtisti kulmiaan, hän potki takajaloillaan aitaa ja yritti repiä itseään aidalle etukäpälillään. Hetken aikaa kolli räpiköi aidan reunalla, kunnes viimein onnistui vetämään itsensä ylös! Hän asettui seisomaan aidalle ja haki tasapainoa hetken. Kolli horjui ja oli vähällä pudota, joten hän painautui vasten puista aitaa.
”Minä tein sen! Näitkö sinä Neponen?” Kalle kysyi innoissaan irvistäen. Neponen nyökytteli päätään:
”Tässähän minä olin koko ajan vierelläsi Kalle, tietenkin näin sen. Hyvää työtä.”
Kalle pettyi hieman, kun Neponen loikkasi heti alas aidalta sen toiselle puolelle. Jostain syystä Kalle oli ajatellut, että he pysyttelisivät aidalla pidempään, kun Kalle kerta oli ison työn seurauksena päässyt sen päälle.. Kalle päätti kuitenkin seurata Neposta, joten hän loikkasi alas aidalta. Kolli oli vähällä lentää kuonolleen, mutta onnistui pysymään jaloillaan päästyään maan kamaralle. Sitten hän lähti hieman kompuroiden juoksemaan Neposen perään, sillä vanhempi kolli oli jo lähtenyt kävelemään vieraan pihan läpi kohti seikkailua.
”No, minne me menemme Neponen?” Kalle uteli juostessaan kollikissan kiinni. Neponen katsahti Kallea mietteliäästi.
”Voimme mennä minne vain”, ruskea kolli lupasi. Kalle yritti kävellä kuten Neponen; häntä pystyssä ja todella ylväästi. Se tuotti Kallelle hieman vaikeuksia, sillä tämän ryhti ei ollut luonnostaan kovinkaan hyvä. Kalle siis näytti lähinnä vaappuvan oudon näköisesti eteenpäin yrittäessään matkia vanhempaa kotikisua.
Kaksikko käveli naapuripihan poikki ja saapui pienelle metsäalueelle. Kalle ei koskaan ollut käynyt siellä.
”Neponen, asuvatko metsäkissat täällä?” Kalle kysyi hieman jännittyneenä. Neponen pudisteli päätään.
”Ei Kalle, tämä on todella pieni metsä keskellä kaksijalkalaa. Kyllä metsäkissat joskus yrittivät päästä tänne, mutta minä ajoin ne pois”, pörheäturkkinen Neponen tokaisi ylpeillen.
”Vaau, sinä olet hurjan rohkea!” Kalle ihaili ystäväänsä. Neposen kanssa Kalle ei pelännyt mitään. Hän käveli empimättä kollikissan vierellä metsäpolulle. Naamiokuvioinen kolli ihaili metsää, jota koristivat ruskan värit. Kalle huomasi puusta maahan leijailevan lehden, jolloin kolli innostui loikkaamaan sen perään. Kalle ei kuitenkaan saanut lehteä kiinni, vaan se putosi maahan hänen vierelleen. Pettynyt Kalle kyykki hetken aluskasvillisuuden seassa ja toivoi, ettei Neponen ollut nähnyt hänen epäonnistuvan.
”Tuletko sinä, Kalle?” Neposen kysymys sai kollin unohtamaan pettymyksensä ja hän loikki nopeasti jo vähän matkan päähän jatkaneen Neposen perään. Metsä näytti jo loppuvan, josta Kalle oli hieman pettynyt. Hän ei ollut koskaan käynyt metsässä ja olisi mielellään tutkinut sen saloja pidempään. Mutta samalla kolli oli todella innoissaan siitä, että Neponen johdattaisi heidät hurjaan seikkailuun!
Yhtäkkiä Neponen kuitenkin pysähtyi, aivan kuin näkymätön seinä olisi tullut vastaan. Kalle katsoi hämillään ystäväänsä, jonka niskavillat olivat nousseet pystyyn ja häntä oli pörhistynyt.
”Mikä sinulle tuli?” Kalle kysyi ja kallisti hämmentyneenä päätään. Neposen katse oli jähmettynyt johonkin edessäpäin olevaan. Kalle keksi seurata kollin katsetta, jolloin hän näki kaksi pientä koiraa kaksijalkansa kanssa. Kaksijalka ja koirat kulkivat samaa polkua pitkin ja lähestyivät parhaillaan Kallea ja Neposta. Tavallisesti Kalle olisi pelännyt lähestyviä koiria, mutta Neposen kanssa hän oli täysin peloton! Hän oli kuunnellut tarkasti, miten vanhempi kissa oli kertonut antaneensa köniin usealle koiralle samaan aikaan, joten kaksi pientä rakkia eivät olisi Neposelle haaste eikä mikään!
Koirat alkoivat räksyttää, kun ne huomasivat kahden kissan seisovan polulla. Kaksijalka ärähti jotain ja kiristi remmejä, joihin koirat oli kytketty. Toinen koira kuitenkin onnistui repimään itsensä niin, että se pääsi juoksemaan lähemmäs Kallea ja Neposta.
”Älkää tulko tänne tai minun ystäväni Neponen antaa teille köniin!” Kalle uhosi uskaliaasti. Hän käänsi katseensa Neposeen vain huomatakseen, ettei kolli ollut enää hänen vierellään.
”Juokse Kalle!” hän kuuli Neposen huutavan vähän matkan päästä. Kalle oli hämillään, mutta jäätyään yksin hän alkoi pelätä koiria ihan valtavasti! Hänenkin karvansa nousivat pystyyn ja kolli kääntyi nopeasti ympäri, lähtien pinkomaan ystävänsä perään.
”Neponen! Odota minua! Älä jätä minua yksin!” Kalle rääkyi ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hän kuuli koirien räksyttävän takanaan ja pelkäsi, että ne saisivat hänet kiinni. Kalle näki Neposen livahtavan naapuripesän pihassa sijaitsevan pensaikon alle, joten Kalle juoksi kollin perään. Hän ei osannut pysäyttää vauhtiaan ajoissa, joten kotikisukolli lennähti pensaan alle suoraan Neposen päälle. Vanhempi kolli säikähti sitä ja läpsäisi Kallea valtavalla käpälällään poskeen – onneksi ilman kynsiä. Kalle hämmentyi entistäkin enemmän, hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Kolli perääntyi kauemmas Neposesta. Lyönti ei ollut sattunut, mutta Neposen käytös kummastutti Kallea. Hän oli pitänyt ystäväänsä maailman rohkeimpana kissana eikä voinut ymmärtää, miksi Neponen oli sillä tavalla paennut paikalta. Kalle oli kuitenkin varma, että kollilla oli siihen jokin hyvä syy.
”Miksi sinä et antanut niille koirille köniin?” Kalle kysyi hämillään.
//Neponen?
