Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle ja Muru olivat juuri tutustuneet ruokapaikkaan Murun kysyessä ruoka-ajoista. Kalle osasi vastata siihen oikein hyvin, olihan hän asunut kaksijalkojensa luona jo useamman kuun.
”Aamulla hieman ennen auringonnousua, päivällä aurinkohuipun ja auringonlaskun välissä ja kolmas vielä auringonlaskun jälkeen”, Kalle selosti kovalla äänellä samalla, kun tassutti Murun edellä kohti märän paikan ovea. Kalle pysähtyi oven eteen ja kokeili sitä käpälällään; se oli raollaan niin, että kollikissa sai vedettyä sen auki. Hän ei kuitenkaan livahtanut sisään pesään. Muru kurkisteli oven raosta ennen kuin se paukahti hiljaa takaisin kiinni.
”Tuota paikkaa kannattaa välttää erityisesti joinain aamuina ja iltoina. Kaksijalat eivät pese itseään nuolemalla, vaan ne käyvät vesisateessa tuolla noin. Kannattaa myös olla huolellinen tarpeita tehdessäsi, sillä nämä kaksijalat eivät pidä sottaisista peppukarvoista!” vaalea kolli naukui päätään pudistellen. Muru katsoi Kallea hieman hämmästyneenä, mutta naaraskissa nyökkäsi.
”Yritän muistaa tuon”, kirjavaturkkinen kissa lupasi ja lähti Kallen perässä kohti oleskelupaikan perällä olevaa ikkunalautaa. Kalle loikkasi vaivalloisesti kapeahkolle laudalle ja joutui hetken hakea tasapainoaan, ettei hän mätkähtäisi takaisin maahan. Sitten kollikissa kääntyi katsomaan lattialle jäänyttä uutta ystäväänsä.
”Tule, mennään tutustumaan ulkotarhaan”, Kalle tokaisi ja viittoi kissan perässään ulos ikkunassa olevasta kissanluukusta. Ulkona oli hurjan kylmä, mutta onneksi Kallella oli paksu ja lämmin turkki. Hän pörhisteli karvojaan ja odotti Murun pääsevän myös ulos. Naaraskissa silmäili ihaillen valkeaa maisemaa. Kalle oli oppinut, että maahan satanut valkoinen höttö oli lunta ja sitä satoi aina Lehtikatoisin. Vihreä ruoho ja puiden lehdet palaisivat vasta sen jälkeen, kun Hiirenkorvan aika koittaisi. Kalle ei oikeastaan tiennyt, kauanko mikäkin vuodenaika tarkalleen kesti. Kalle oli syntynyt lämpimänä vuodenaikana ja Lehtisateen aikaan hän oli muuttanut omien kaksijalkojensa luokse pois emon ja sisarusten luota.
”Täällä minä ulkoilen”, Kalle naukaisi ja loikkasi alas ikkunalaudalta tarhan soraiselle pohjalle. Lunta oli satanut tarhan verkkoaitojen läpi niin, että osa soraisesta maasta oli peittynyt myös lumeen. Kallen ulkokiipeilypuukin oli peittynyt lumeen, joten kaksijalat olivat peitelleet sen neljäsosakuu sitten pelottavalla, kahisevalla peitolla. Kalle kipitti peitellyn kiipeilypuunsa luokse ja viittoi Murun peräänsä:
”Tule, minä näytän sinulle jotain.” Kirjava kissa käveli Kallen luokse ja kurkkasi kollikissan esimerkistä puun taakse. Siellä oli pieni, juuri ja juuri kissanmentävä rako, josta pääsi ulos tarhasta.
”Kaksijalat eivät tiedä, että minä pääsen ulos”, Kalle kuiskasi ja vilkuili ikkunan suuntaan siltä varalta, että kaksijalat sattuisivat katselemaan heitä, ”älä sinäkään kerro heille! Kun kaksijalat ovat poissa, minä tykkään käydä ulkona. Myy-kissa asuu ihan tuossa naapurissa tuon pensasaidan takana!” Muru kuunteli korva tarkkana Kallen kertomuksia, ja naaras nyökytteli nopeasti päätään.
”Salaisuutesi on turvassa, lupaan etten kerro heille”, naaras lupasi hennosti hymyillen. Kalle hihkaisi innoissaan ja loikki takaisin ikkunalaudalle. Kaksikko palasi sisään pesään.
Loppupäivän Kalle ja Muru tutustuivat toisiinsa ja Kalle esitteli uudelle ystävälleen kotiaan. Muru tuntui ihan mukavalta kissalta, ja Kalle uskoi tulevansa hänen kanssaan erittäin hyvin toimeen! Naamiokasvoinen kissa oli innoissaan siitä, että hän saisi leikkitoverin koko loppuelämäkseen. Kaikki asiat olivat paljon kivempia ystävän kanssa.
”Ruokaa!” Kalle parahti, kun kuuli kaksijalan kävelevän ruokapaikkaan. He olivat Murun kanssa parhaillaan oleskelupaikkaa halkovan huonekalun takana keskustelemassa nukkumapaikoista; Muru oli luvannut, että Kalle saisi pitää kiipeilypuun korkeimman pedin itsellään. Kalle pinkaisi juoksuun kohti ruokapaikkaa, jonne uroskaksijalka oli juuri kadonnut.
”Hei, odota minua!” Muru huudahti lähtiessään juoksemaan toisen kissan perään.
”Oiii, mitähän tänään on ruuaksi?!” Kalle hihkui ja heittäytyi selälleen makaamaan kaksijalkansa jalkojen juureen. Pitkäjalkainen kaksijalka oli vähällä kompastua maahan heittäytyneeseen kissaan, ja hän ähkäisi. Kalle tunnisti vain nimensä sanottavan ja kaksijalka jatkoi matkaa kohti kaksijalkojen ruokakaappia.
”Hei! Väärä suunta! Ei siellä ole minun ruokani!” Kalle tuhahti ja paineli kaksijalkansa perään. Kolli huomasi sivusilmällään myös Murun saapuneen ruokapaikkaan, mutta naaras tyytyi silmäilemään tapahtumaa ruokakuppien luota. Kalle loikki kaksijalkansa jalkojen juuressa ja kinusi kovaäänisesti ruokaa. Kun kaksijalka oli ottanut omasta ruokakaapistaan itselleen syötävää, se alkoi tuhahdella ja pudistella päätään. Siitä Kalle tiesi, että kaksijalka taipuisi viimein ruokkimaan nälkäkuoleman partaalla olevan Kallen! Kaksijalka jätti omat ruokansa ruokapaikan tasolle – jonne Kallekin halutessaan pääsisi hyppäämään – ja jatkoi matkaansa Kallen ruokakaapille. Toisin kuin normaalisti, nyt kaksijalka otti esiin yhden sijasta kaksi ruokapussia. Kalle huokaisi helpotuksesta.
”Katso Muru! Sinäkin saat oman ruokapussin!” Kalle loikki ympäri kaksijalkaansa. Kaksijalka avasi pussit ja käveli sitten kissojen ruokakupeille. Kalle ei voinut uskoa silmiään! Kaksijalka kumartui ensin Murun käyttämättömälle ruokakupille, vaikka Kalle oli tämän paikan ensimmäinen kissa!
”Ai, se taitaakin olla minun uusi kuppini! Ensimmäinen kissa ruokitaan aina ensin”, Kalle ilmoitti Murulle ja syöksyi varoittamatta kirjavan kissan ja kaksijalan väliin uudelle ruokakupille. Kalle ehti jo saada suullisen ruokaa, kun kaksijalka veti hänet pois kupilta ja torui kissaa matalalla äänellään.
”Äh, se olikin sinun kuppisi. Sori Muru!” Kalle pahoitteli kipittäessään jo kohti omaa kuppiaan, jota kaksijalka oli siirtynyt täyttämään.
Kalle oli jo syönyt, mutta Muru edelleenkin kyyhötti oman kuppinsa edessä. Vaaleaturkkinen kollikissa olisi halunnut lisää ruokaa ja hän oli jo nuollut ruokakuppinsa aivan kiiltäväksi. Murulla sijaan oli vielä jonkin verran ruokaa syömättä, ja Kalle iski saman tien silmänsä toisen kuppiin.
”Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!” Kalle tarjoutui nuoliaan lipoen.
//Muru?
