Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Ruokaa, ruokaa ja vielä lisää ruokaa! Kalle katsoi haltioituneena huonetta, joka oli pullollaan sitä herkullista kissanruokaa, jota hänen kaksijalkansa hänelle antoivat. Vaaleaturkkinen kolli syöksähti innoissaan ruuan kimppuun ja oli alkamassa ahmimaan suuria suullisia märkää, mehukasta ruokaa. Mutta kun kissa avasi suunsa ja kumartui kohti herkkuateriaa, ruoka katosi! Kallen leuat hapuilivat tyhjää, eikä hän saanut suuhunsa lainkaan herkkuruokaansa!
Juuri sillä hetkellä Kallen silmät rävähtivät auki. Hän näki kaksijalanpesän tutun, valkoisen katon ja siinä roikkuvan koristeen, jonka kaksijalat laittoivat usein iltaisin loistamaan. Nälkä kurni Kalle-paran vatsassa, kun tämä kampesi itsensä ylös vuoteeltaan. Hänen rakkaat kaksijalkansa olivat pystyttäneet Kallelle ihan oman kiipeilypuun, joka oli Kallen lempipaikka ulkotarhan lisäksi. Kiipeilypuu sijaitsi keskellä isoa, avaraa huonetta, jossa kaksijalat päivisin viihtyivät. Kalle pääsi seurailemaan heidän toimiaan parhaalta paikalta, eikä mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Ei edes toisessa huoneessa avautuva ruokakaappi, vaikka kaksijalat kai niin kuvittelivat! Tästä paikasta Kalle näki – tai vähintään kuuli – jos koko pesässä tapahtui jotain mielenkiintoista.
Kollikissa pyöristi selkänsä ja venytteli samalla, kun hänen suunsa avautui isoon haukotukseen. Nälkäinen Kalle loikkasi kahdella loikalla alas puustaan pesän ruskealle, puiselle pohjalle. Kaksijalanpesä oli hiljainen, ja siitä Kalle tiesi kaksijalkojen vielä nukkuvan.
Mutta ulkona oli jo valoisaa.. Olivatko kaksijalat lähteneet jo pois, niin kuin heillä oli tapana tehdä?! Kalle säikähti kauhuissaan, oliko hän nukkunut niin sikeästi, ettei ollut kuullut kaksijalkojensa lähtevän?
“Apua! Oletteko te vielä täällä?” Kalle naukui kovaäänisesti ja kiiruhti huoneen poikki kaksijalkojen nukkumahuoneen luokse. Ovi oli raollaan, joten Kalle työnsi päänsä oven raosta sisään, jolloin se aukeni enemmän ja koko kissa mahtui hämärään huoneeseen.
“Haloo? Onko täällä ketään?” Kalle mourusi panikoiden ja kipitti kaksijalkojen pehmeän, suuren pedin vierelle. Kolli loikkasi kaksijalkojen pedille ja sai huokaista helpotuksesta. Kaksijalat sitten osasivatkin säikytellä! Useimmiten he heräsivät aikaisin, mutta sitten oli näitä päiviä, jolloin he nukkuivatkin pitkään ja olivat koko päivän kotona! Niitä päiviä Kalle rakasti, sillä hän vietti mielellään aikaa kaksijalkojensa kanssa.
Tummahäntäinen kotikisu tassutteli pehmeällä pedillä uroskaksijalan luokse. Hän nukkui sikeästi, mutta Kalle oli nälkäinen ja hän halusi ruokaa. Siispä kolli kumartui kaksijalan kasvojen eteen ja työnsi naamansa alle hiirenmitan päähän siitä. Sitten kolli päästi kovaäänisen naukaisun:
“Herätys!”
Kalle ei voinut olla hymyilemättä, kun herätys oli toiminut! Kaksijalka raotti silmiään ja katsoi naamansa edessä istuvaa Kallea. Aivan yllättäen kaksijalka liikahti ja karvaton, epämuodostunut käpälä työnsi Kallea hieman kauemmas. Kolli ei voinut uskoa tätä! Eikö kaksijalka antaisi hänelle ruokaa?
“Hei! Älä töni minua! Minulla on nälkä”, Kalle valitti mouruten ja työntyi lähemmäs unista kaksijalkaansa. Kissa alkoi kehrätä ja puski kuonollaan kaksijalan poskea. Kaksijalka ynähti jotain ja veti Kallen kainaloonsa.
‘Eikä! Apua!’ kotikisu ajatteli ja räpiköi itsensä nopeasti vapaaksi kaksijalan otteesta. Hän katsoi nyt tuimasti uroskaksijalan karvaisia kasvoja – tai oikeastaan karvoja oli vain suun ympärillä ja päälaella, mutta oli niitä kuitenkin isommalla pinta-alalla kuin naaraskaksijalalla!
“Ruokaaa!” Kalle komensi malttamattomana. Hänen vatsansa kurni jo niin kovasti, ettei hän kyennyt odottamaan enää hetkeäkään!
Komentaminen tuntui tehoavan, sillä nyt uroskaksijalka avasi silmänsä ja nousi istumaan.
“Vihdoinkin! Olen hurrrjan nälkäinen!” Kalle kehräsi ja painoi päänsä vasten kaksijalkansa kylkeä. Kun kaksijalka rapsutti käpälällään Kallen korvantaustaa, kolli kehräsi vain voimakkaammin ja painautui tiukemmin kaksijalkaansa vasten. Kalle rakasti kaksijalkojaan yli kaiken, vaikka he olivatkin välillä hieman hupsuja!
Hetken istuskelun jälkeen kaksijalka nousi ylös. Kalle silmäili uteliaana sen karvatonta kehoa, mutta ei ihmetellyt sitä enää. Kotikisu oli jo tottunut siihen, että kaksijalat olivat karvattomia ja muutenkin kummallisen näköisiä – nykyään he olivat oikeastaan jopa ihan tavallisia Kallen silmään.
Kalle vilkaisi naaraskaksijalkaa, joka oli vetänyt värikkään kankaan päänsä yli ja jatkoi yhä unia. Kolli päätti, että naaras saisi tänään nukkua pidempään, kunhan Kalle vain saisi nyt ruokaa! Tummakasvoinen kissa loikkasi alas pediltä ja kipitti kaksijalkansa kanssa ulos huoneesta. Kalle rakasti kaksijalkansa lähellä kävelemistä, mutta jostain syystä kömpelöt kaksijalat aina vahingossa osuivat jaloillaan häneen! Se ei Kallea hirveästi haitannut, koska usein häneen ei sattunut. Hän vain rakasti kaksijalkojensa lähellä olemista, niin pienet potkut silloin tällöin olivat ihan okei! Vaikka toisaalta, kaksijalat olisivat kyllä voineet katsoa vähän tarkemmin, mihin astuivat.. Mutta Kalle oli anteeksiantavainen, ei kukaan – etenkään kaksijalat – ollut täydellinen!
“Oi, mitä ruokaa minä tänään saan?” Kalle kysyi iloisena, kun he kulkivat kaksijalan kanssa ruokapaikkaan. Kaksijalka tokaisi jotakin, mutta nuori kissa ei tiennyt mitä. Kalle tunnisti kyllä oman nimensä ja sen, jos kaksijalka sanoi ei, mutta muuta hän ei ihan ymmärtänyt. Emo oli aikoinaan selittänyt, että kaksijalat puhuivat omaa kieltään, eikä sen ymmärtäminen ollut kissalle niin tärkeää. Tärkeintä oli, että kissa itse osasi ilmaista oman tahtonsa, ja että kaksijalat ymmärtäisivät sen!
Kallella oli käynyt tuuri, sillä hän oli saanut maailman parhaat kaksijalat!
“Ruokaa! Ruokaa! Ruokaaa!” Kalle hihkaisi innoissaan, kun kaksijalka käveli Kallen ruokakaapille. Kotikisu nousi takajaloilleen kaappia vasten ja komensi kaksijalkaansa olemaan nopeampi. Oli aivan lähellä, ettei Kalle olisi nääntynyt nälkään!
Vihdoin kaksijalka sai ruokapussin auki ja lähti talsimaan kohti Kallen ruokapaikkaa. Kolli kiersi innoissaan kaksijalkansa jalkojen seassa, ja kaksijalka-parka yritti väistellä jaloissaan pyörivää kissaa.
“Naminam! Minä olen tosi nälkäinen! Anna jo sitä ruokaa!” Kalle käskytti isolla äänellä. Kaksijalka kumartui laittamaan ruuan Kallen ruokakippoon, eikä kolli malttanut odottaa. Hän työnsi päänsä kupille niin, että tunsi jonkin märän koskevan hänen otsaansa. Kaksijalka oli taas sotkenut hänen otsansa ruualla.. Siinä taas huomattiin, miten epätäydellisiä kaksijalat olivat – olisi heidän pitänyt sen verran osata varoa, ettei sotkisi toisen otsaa ruualla!
Kaksijalka työnsi Kallen varovasti sivummas, kun hän täytti ruokakipon kokonaan. Sitten Kalle ryntäsi iloisesti ja nälissään naukuen ruokakipolleen ja alkoi hotkia ruokaansa.
Ruokailun jälkeen Kalle-parka joutui pesemään koko turkkinsa ja erityisesti sotkuisen otsansa. Hän oli siirtynyt kaksijalkojen nukkumapaikkaan, jossa naaraskaksijalka yhä nukkui. Kolli otti mukavan paikan kaksijalan pään viereltä ja alkoi pesemään itseään. Kolli nuoli keskipitkää turkkiaan pitkin vedoin nopeasti joka puolelta. Kalle ei ollut mikään siistein kissa – tärkeintä oli, että turkki oli edes melkein siisti. Sitten Kalle siirtyi otsansa kimppuun. Hän nuolaisi karhealla kielellään etukäpäläänsä ja hinkkasi sillä päälakeaan. Turkin peseminen ei ollut Kallen lempipuuhaa, mutta se voitti kaksijalkojen pesun mennen tullen! Pentuna Kallella oli käynyt muutama kakkavahinko, ja kaksijalat olivat vieneet hänet pesulle.. Siitä lähtien nuori kissa oli vältellyt märkää tilaa.
Pesun jälkeen vatsansa täyteen saanut Kalle ummisti silmänsä ja painoi päänsä rakkaan kaksijalkansa päätä vasten kovaäänisesti kehräten. Kolli vajosi nopeasti kevyeen uneen, mutta heräili vähän väliä kaksijalan liikkuessa..
