Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kalle oli herännyt päiväuniltaan ennen Murua, eikä naamiokuvioinen kotikisu raaskinut keskeyttää ystävänsä unia. Neljän kuun aikana kolli oli oppinut, ettei hänen kirjava ystävänsä pitänyt siitä, kun Kalle keskeytti hänen unensa. Niin oli nimittäin käynyt usein, kun Kalle-raasu tuppasi unohtelemaan asioita.. Mutta nyt kolli muisti antaa ystävänsä nukkua rauhassa!
Kallella oli kuitenkin tylsää, joten hän päätti leikkiä hetken aikaa yksin leluhiirellään – sillä, joka oli Kallen eikä Murun! Vaaleaturkkinen kollikissa hiipi hiljaa hiiri suussaan ulos nukkumishuoneesta ja tepasteli oleskeluhuoneen pitkulaisen pedin eteen. Kalle pudotti pienen leluhiirensä lattialle ja otti pari askelta taaksepäin. Hän kumartui matalaksi ja tuijotti hiirtään silmät suurina, kuin olisi odottanut sen lähtevän liikkeelle.. Kallen häntä vispasi puolelta toiselle hänen vaaniessaan leluhiirtä. Kun Kalle oli mielestään vaaninut hiirtä kyllin kauan, kolli loikkasi käpälät ojossa ilmaan kohti hiirtä. Hän läimäytti sitä etukäpälällään niin, että hiiri lennähti ilmaan.
”Mrrraau!” Kalle innostui ja yritti pudottautua ketterästi maahan, mutta sen sijaan kolli vain mätkähtikin kyljelleen ja kolautti päänsä lattiaturkkiin – siihen samaan, jonka kaksijalat olivat aiemmin puhdistaneet Kallen jätöksistä. Hetkessä Kalle unohti lelunsa säikähtäessään kaatumistaan, mutta kuullessaan ja nähdessään leluhiiren mätkähtävän maahan kissanmitan päässä, Kalle valpastui. Hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi suin päin kohti leluaan. Kallella oli niin kova vauhti päällä, että lattiaturkkikin meni aivan myttyyn. Hän teki taitavasti hienon kuperkeikan hyökätessään leluhiiren kimppuun. Kalle nappasi hiiren hampaisiinsa ja yritti potkia sitä takajaloillaan, mutta koska lelu oli liian pieni, potkut osuivat Kallea kuonoon. Äimistynyt kolli sylkäisi hiiren pois suustaan ja nousi ylös. Yhtäkkiä jotain aivan kamalaa tapahtui… Kallen vatsa alkoi nimittäin murahdella. Se tarkoitti sitä, että kotikisulla oli nälkä.
”Äh, kamala nälkä!” Kalle mourusi ja käänsi katseensa ruokapaikan suuntaan. Kaksijalat eivät olleet kotona, eikä Kalle osannut ottaa itse ruokaa.. Hän päästi pettyneenä kovaäänisen huokaisun, mutta keksi nopeasti ratkaisun!
”Myy! Voi Myy! Hänellä on takuulla minulle ruokaa!” Kalle hihkui innoissaan. Hän oli niin innoissaan, että unohti kokonaan kertoa Murulle lähtevänsä ulos. Kalle kiersi pitkulaisen oleskelupedin toiselle puolelle ja loikkasi ikkunalaudalle päästäen samalla kurkustaan pienen kurr-äänen.
”Menen etsimään Myytä”, Kalle kertoi itselleen ja pujahti ulos luukun kautta. Ulkotarhassa oli paljon kylmempi kuin pesässä, mutta se ei Kallea estellyt. Kolli pörhisteli pehmoista turkkiaan ja loikkasi alas ulkotarhan pohjalle, päästäen taas pienen kurr-äänen. Kalle kipitti ulkotarhan nurkkaan ja pujahti kiipeilypuun takaa ulos tarhasta. Kalle säikähti, kun yllättäen jostain hänen nenäänsä leijaili tuntemattoman kissan tuoksu! Kollin karvat nousivat pystyyn, ja hän löysikin pian ruskeaturkkisen muukalaisen pihan reunalta, aivan aidan viereltä. Kun pelokas Kalle lähestyi suurikokoista kollikissaa, kaiketi vaaleaturkkisen Kallen kovaääniset askeleet herättivät hänet.
Jostain syystä tämä suuri, pelottava kissa oletti Kallen tietävän kuka hän oli, mutta Kalle-parka ei ollut koskaan nähnytkään tätä kissaa, joka kertoi nimensä olevan Neponen. Neponen kysyi Kallelta hänen nimeään ja heti perään jatkoi kysyen, miksi Kalle oli keskeyttänyt toisen arvokkaat päiväunet. Kalle oli hurjan peloissaan… Kolli-parka ei ollut koskaan nähnyt niin isoa kissaa ja hän pelkäsikin Neposen olevan ilkeä. Kallen karvat olivat yhä pystyssä ja hän luimisteli pelokkaana korviaan. Kolli kavahti askeleen taaksepäin, muttei uskaltanut irrottaa sinistä katsettaan Neposesta.
”Minä olen Ka-kalle”, Kalle sopersi peloissaan, ”sinä olet… Tuota noin, minun ja Murun pihalla…”
”Kakalle? Hassu nimi”, Neponen tuumasi, muttei kuulostanut ainakaan Kallen korvaan kovin ivalliselta. Naamiokuvioinen kotikisu alkoi miettiä, josko tämä Neponen olikin ihan kiva kissa, vaikka olikin selvästi vähän höpsö. Kallen suusta pääsi pieni naurahdus ja hänen korvansa nousivat pystyyn tämän ravistellessa päätään.
”Ei, vaan Kalle!” kolli ilmoitti ja väläytti Neposelle hymyn. Nyt Kalle alkoi hieman rentoutua, vaikkei edelleenkään ihan täysin luottanut Neposeen. Kalle ei antanut uudelle tuttavuudelleen aikaa sanoa mitään, kun hän itse jo jatkoi innostuneena..
”Onko sinulla ruokaa? Minä olin menossa juuri etsimään ystävääni Myytä! Hän antaa minulle usein ruokansa, jos pyydän oikein nätisti”, Kalle kertoi ylpeänä.
//Neponen?
