Kalle
//Kirjoittaja: Elandra
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Kun Muru oli mennyt kaksijalkojen hellittäväksi, Kalle oli tuntenut vatsassaan inhottavan muljahduksen. Yhtäkkiä kollista tuntui, että hän oli vain ilmaa ja aivan ulkopuolinen. Se sai nuoren kollin loikkaamaan alas puustaan ja kipittämään oleskelupedille. Kolli teki Murulle selväksi, ettei hän saanut omia kaksijalkoja, olihan Kalle ollut täällä sentään ensin! Kollin mielestä oli todella epäkohteliasta, miten Muru käyttäytyi pesän uutena kissana. Kalle heittäytyi naaraskaksijalan syliin ja sai hurjasti mukavia rapsutuksia. Kolli nautti täysin rinnoin ja näytti sen kehräämällä kovaäänisesti ja kiehnäämällä kaksijalkaa vasten.
Välillä vaaleaturkkinen kotikisu vilkuili Murua, joka nautti uroskaksijalan huomiosta. Kallen vatsassa muljahti taas, vaikka hän yritti muistuttaa itselleen, että kaksijalat kykenivät kyllä rakastamaan kahta kissaa. Hän ei vaan päässyt eroon inhottavasta ajatuksesta, että Muru oli tullut hänen kotiinsa viemään hänen kaksijalkansa.. Kalle kuitenkin piti Murusta, eikä hän halunnut ajatella toisesta pahaa, jonka vuoksi ajatukset tuntuivat entistä inhottavammilta.
”Älä lopeta”, Kalle kehräsi, kun kaksijalka nosti käpälänsä pois kollikissan turkilta. Kissa käänsi siniset silmänsä naaraskaksijalkaan, joka muiskautti suukon hänen otsalleen. Kaksijalka nosti hellästi Kallen pois sylistään ja sanoi jotakin omalla kielellään.
”Eii! Älä mene”, Kalle parkaisi kovaäänisesti, kun kaksijalka nousi ylös. Myös uroskaksijalka oli noussut ylös, ja nyt kahdella jalalla seisovat eläimet keskustelivat toisilleen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja Kalle seurasi tapahtumaa uteliaana pää kallellaan. Oltuaan hetken toisissaan kiinni, kaksijalat lähtivät eri suuntiin; toinen märkään paikkaan ja toinen nukkumapaikkaan.
Muru ja Kalle olivat jääneet kaksin, ja heidän ylleen oli laskeutunut hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi märästä paikasta kuuluva veden liplatus.
”Minä menen kyllä nyt nukkumaan”, Kalle naukui haukotellen ja nousi ylös pehmeältä pediltä.
”Minuakin väsyttää. On ollut pitkä päivä”, Muru vastasi venytellessään. Kalle loikkasi kovalle lattialle ja tassutteli kiipeilypuulleen. Kolli huomasin Murun jääneen pedille pesemään itseään. Kalle loikki parilla loikalla kiipeilypuun ylimmälle pedille, joka oli sotkeutunut kollikissan vaaleista karvoista. Kun Kalle etsi hyvää asentoa, hän mietti mielessään, kuinka hänen täytyisi jonain päivänä muistuttaa kaksijalkoja kiipeilypuun siistimisestä.
Päivä oli tosiaankin ollut raskas. Uusi pesätoveri ja paikkojen esitteleminen oli käynyt työstä, ja nyt Kalle oli hurjan väsynyt. Kolli nukahti nopeasti.
Murun saapumisesta oli kulunut jo pari päivää. Naaraskaksijalka oli poikkeuksellisesti pysynyt kaikki päivät kotona, mutta eilen uroskaksijalka oli tapansa mukaisesti lähtenyt aikaisin aamulla omille teilleen. Kalle oli tuntenut inhottavia muljahduksia vatsassaan, kun pesään ainoaksi jäänyt kaksijalka oli silitellyt Murua. Välittömästi nuori kollikissa oli pyrkinyt kaksijalkansa huomion keskipisteeksi ja mennyt myös pyytämään silityksiä. Kerran kolli oli mennyt kaksijalan ja Murun väliin, mutta se oli jäänyt viimeiseksi kerraksi Kallen nähdessä Murun terävän ilmeen. Hän ei halunnut suututtaa uutta ystäväänsä, joten tyytyi pyytämään rapsutuksia kaksijalan toiselta puolelta.
Tänä aamuna molemmat kaksijalat olivat heränneet aikaisin, ruokkineet kissat ja lähteneet sitten pois kotoa. Muru ja Kalle olivat jääneet ensimmäistä kertaa kahdestaan.
”Tahtoisitko sinä lähteä käymään ulkona?” Kalle tallusteli ruokapaikkaan ja esitti kysymyksen Murulle, joka oli loikannut ruokapaikan korkealle tasolle katselemaan ulos ikkunasta. Kirjavan naaraskissan terävä ja tarkkaavainen katse kääntyi Kalleen.
”Mennään vain, kunhan et jätä minua yksin. En tunne näitä piha-alueita lainkaan”, Muru huomautti, eikä Kallella ollut mitään sitä vastaan. Hän nyökytteli iloisena päätään.
”Mennään sitten!” kolli hihkaisi ja kääntyi salamannopeasti ympäri, pinkaisten sitten juoksuun kohti oleskelupaikkaa. Kalle lähti liikkeelle niin vauhdilla, että hän suti hetken paikallaan ruokapaikan lattialla olevan lattiaturkin päällä. Turkki meni ihan mutkalle Kallen päästyä viimein matkaan. Kollikissa loikki oleskelupedin yli ja pudottautui kömpelösti maahan. Hänen vauhtinsa oli niin kova, että kissan pää kopsahti seinään. Kalle ravisteli hämillään päätään.
”Oho! Näitkö sinä Muru? Olin todella nopea!” Kalle naurahti ja käänsi katseensa Muruun, joka oli loikannut oleskelupedin selkänojalle.
”Näin kyllä ja kuulin myös”, Muru vastasi ja loikkasi taitavasti selkänojalta reilu kissanmitan päässä olevalle ikkunalaudalle, josta he pääsisivät ulkotarhaan. Kalle seurasi toista kissaa ja kiilasi hänen eteensä ja meni ensin kiipeilypuun luokse, jonka takaa he pääsisivät ulos. Lunta oli satanut sen verran, että Kallen piti kaivautua sen läpi päästäkseen ulos. Sen seurauksena kollin pörröinen turkki oli aivan lumessa. Lumi osui Kallen rintakarvoihin hänen seistessä hangessa.
”Tule vain, se on vain lunta”, Kalle naukui kannustavasti Murulle, joka lopulta työntyi raosta ulos. Kirjava naaras ravisteli turkiltaan enimmät lumet ja alkoi uteliaana tarkkailemaan pihaa, jota ympäröi korkea pensasaita. Yhtäkkiä Kallen mieleen muistui Myy. Olikohan hän pihalla?
”Hei! Mennään katsomaan onko Myy ulkona!” Kalle innostui ja lähti pinkomaan puuterilumessa kohti pensasaitaa, jonka toisella puolella Myyn koti oli.
”Kalle, odota!” Muru huudahti, mutta Kalle oli kovaa vauhtia pinkomassa eteenpäin, eikä hän innostukseltaan kuullut pesätoverinsa huudahdusta. Kalle rymisteli vauhdilla pensasaidan oksien välistä toiselle pihalle.
”Myy! Myy! Oletko sinä ulkona?!” Kalle huhuili vanhempaa naaraskissaa. Kallen iloksi musta naaraskissa ilmestyi kaksijalanpesänsä nurkan takaa ja katseli Myytä arvioiden.
”Onko jokin hätänä, Kalle?” Myy kysyi loikkiessaan kaiketi aiemmin tekemäänsä polkua pitkin Kallen luokse.
”Minä tahdon esitellä sinulle erään kissan! Sain uuden pesätoverin, tule!” Kalle hihkui niin innoissaan, ettei malttanut pysyä aloillaan.
”Rauhoitu Kalle, ei ole kohteliasta hosua tuolla tavalla”, Myy torui nuorta kissaa emomaisella tavalla. Kalle veti syvään henkeä ja pahoitteli käytöstään. Sitten hän lähti Myyn edellä takaisin omalle pihalleen ja Murun luokse. Muru seisoi edelleen lähellä tarhaa. Kalle säikähti huomatessaan, ettei Muru näyttänyt iloiselta.
”Voi ei, onko jokin hullusti?” Kalle kysyi aidosti hämmentyneenä ja toivoi, ettei ollut taas loukannut ystäväänsä tahtomattaan…
//Muru? D:
