Karju
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Klaanien lähialueet
Hiilihampaan kiinnostus menneisyyttäni kohtaan sai minut iloiseksi. Ajattelin sen olevan merkki siitä, että kolli tosiaankin oli minun kaverini. Vaikka menneisyyteni oli melko karu, en pelännyt kertoa siitä muille. Arvelin, ettei Hiilihammas kuitenkaan jaksaisi kuunnella pitkää elämänkertaani, joten päätin pitää tarinani melko simppelinä:
”Synnyimme metsässä. Emon kuoleman aikoihin olimme vasta pentuja, emmekä tietystikään osanneet saalistaa omaa ruokaamme. Siispä siirryimme läheisen kaksijalkalan suojiin. Kuten aiemmin kerroin, elämä kaksijalkalassa ei ollut mitään herkkua. Saimme jatkuvasti pelätä henkemme puolesta, mutta ainakin kaksijalat antoivat meille ruokaa. Kasvettuamme siirryimme takaisin metsään ja olemme vain vaellelleet siitä asti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme pidempään paikoillamme.”
Hiilihammas kuunteli tarkkaavaisesti ja nyökkäsi. Olin tavannut Hiilihampaan vanhemmat muutamaan otteeseen, ja kolli vaikutti olevan selvä sekoitus vanhempiaan. Hänen emonsa oli ystävällinen ja puhui taukoamatta välillä jopa ohi suunsa, ja isä puhui harvoin, mutta viisaasti. Hiilihammas osasi tarvittaessa puhua, mutta oman kokemukseni mukaan myös kuunnella.
”Eikö jatkuva vaeltaminen paikasta toiseen ollut raskasta?” tabbykuvioinen soturi esitti vilpittömän kysymyksen. Kohautin lapojani.
”Sanoisin, että raskaampaa olisi ollut jäädä paikoilleen. Kaksin olisi ollut vaikea pitää yllä minkäänlaista reviiriä, sillä metsät vilisivät vaeltajia, joille olisimme olleet naurettavan helppo kohde”, selitin rauhallisesti. Hiilihammas nyökytteli päätään.
”Siksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen tänne jäämisestä. Toisaalta elämä Eloklaanissa on tähän asti ollut mukavan helppoa, ei ole tarvinnut murehtia juuri mistään. Mutta en tiedä, olemmeko me Kieron kanssa valmiita elämään niin monen säännön alaisena, kun olemme tottuneet toimimaan oman tahtomme mukaan”, selitin mietteliäänä.
”Se on varmasti vaikea päätös, jonka kanssa ei kannata hoppuilla”, Hiilihammas naukaisi hennosti hymyillen.
Partiosta ja keskustelusta Hiilihampaan kanssa oli kulunut joitakin päiviä. Tuntematon muukalainen oli pari päivää sitten saapunut Eloklaanin leiriin etsimään parannuskeinoa sairauteensa. Ja eipä tietenkään Eloklaanin parantajat olleet osanneet muukalaista auttaa, joten tämä oli kupsahtanut pian leiriin saapumisen jälkeen. Kapinen kissa oli samalla tartuttanut tämän mystisen sairauden eloklaanilaisiin.
Moni vahvakin soturi oli joutunut parantajan pesälle taistelemaan hengestään. Parantajaoppilas Leimusilmä oli varmaankin nukkunut hyvin, kun tämä oli sanojensa mukaan saanut esi-isiltään apua ongelmatilanteeseen. Koska kaikki Eloklaanissa tuntuivat uskovan näihin mielikuvituskissoihin, Mesitähti oli lähettänyt kourallisen kissoja etsimään Leimusilmän johdolla yrttejä, jotka parantaisivat mystisen sairauden. Minä en uskonut moiseen hölynpölyyn, enkä halunnut jäädä Eloklaaniin kuolemaan.
Siispä olimme viime yönä hiippailleet Kieron kanssa ulos leiristä ja suunnanneet kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Emme olleet kertoneet lähtöaikeistamme kenellekään. Pahimmassa tapauksessa olisin tuntenut liian suurta sääliä eloklaanilaisia kohtaan ja pyörtänyt päätökseni.
”Eivät he jää kaipaamaan meitä”, vakuuttelin Kierolle, kun kuljimme yhä vain kauemmas Eloklaanin reviirin rajasta. Veli vilkaisi minua. Hänen katseensa kertoi sen, mitä minä en halunnut sanoa ääneen: me jäisimme kaipaamaan eloklaanilaisia. Kieltämättä tuntui oudolta olla taas kaksin oman onnemme nojassa. Olimme eläneet herroiksi Eloklaanissa, jossa saalista riitti ja olo oli turvallinen.
”Älä katso minua noin. Sinä tiedät, etten minä halua riskeerata henkiämme. Jos olisimme jääneet, se tauti olisi iskenyt meihin ja vienyt meidät mukanaan. Me olemme liian nuoria kuolemaan”, tokaisin kärkkäästi ja ravistelin päätäni. Kiero päästi ilmoille pienen huokauksen.
”Pysähdytään saalistamaan”, tokaisin hidastaen tahtiani, ”eikä enää sanaakaan Eloklaanista.”
Kiero siristi silmiään ja kohautti lapojaan. Lähdimme eri suuntiin etsimään itsellemme ruokaa. Askel askeleelta mieleni kävi raskaammaksi. Tuntui kuin olisimme pettäneet uudet ystävämme, oikeastaan niinhän me olimmekin. Eloklaanilaiset olivat paikanneet haavamme ja pitäneet meistä huolta, ja me olimme jättäneet heidät sanaakaan sanomatta. Ravistelin päätäni työntääkseni ajatukset sivuun, nyt oli keskityttävä saalistamiseen.
