Karju
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Eloklaanin reviiri
Oli kulunut päivä ja yö siitä, kun olimme Kieron kanssa lähteneet Eloklaanin leiristä kertomatta kenellekään. Omatunto kolkutti ikävästi, kun ajattelin pulaan jättämiämme uusia ystäviämme. Eloklaanilaiset olivat olleet pääsääntöisesti vain mukavia meille, ja me olimme hylänneet heidät pahan paikan tullen. Yöllä en ollut nukkunut juurikaan. Ensimmäistä kertaa ikinä koin oloni turvattomaksi ollessani kahdestaan Kieron kanssa tuntemattomassa metsässä. Kenties se johtui siitä, että olin jo ehtinyt tottumaan klaanin tuomaan turvaan. Eloklaanissa yöt sai nukkua rauhassa tietäessään, että yövartiossa oleva soturi herättäisi kaikki heti, mikäli jotain tapahtuisi.
Aamun tullessa olin väsyneempi kuin aikoihin. Kiero oli lähtenyt saalistamaan, ja minä olin jäänyt heräilemään nukkumapaikallemme. Vanha ketunkolo oli ollut juuri sopiva meille molemmille, joskaan se ei ollut kovinkaan hyvä sateensuoja. Yöllä oli alkanut satamaan kaatamalla, ja turkkini oli kastunut inhottavasti. Kiero oli jatkanut uniaan märästä turkista huolimatta, mutta minä olin valvonut aina sateen loppumiseen saakka.
Mustikan varpujen lehdillä kimmelsi vesipisaroita. Silmäilin sinisiä, kosteita marjoja väsyneenä. Aurinko oli juuri noussut, mutta se pysytteli visusti koko taivasta peittävän pilviverhon takana. Sää oli vähintäänkin yhtä harmaa kuin mieleni. Rasahdus sai minut valpastumaan, ja käänsin säikähtäneen katseeni tulijan puoleen.
Kiero seisoi aluskasvillisuuden seassa ja katsoi minua pahoitellen. Ruskean kollin hampaissa roikkui eloton jänis, jonka kolli kiikutti minun luokseni. Hänen huolestunut katseensa kertoi minulle sen, mitä en itse halunnut myöntää: minä kaipasin Eloklaania.
”Joo joo, kyllä minä tiedän”, tuhahdin päätäni pudistellen, ”meidän täytynee kääntyä takaisin.” Kieron kasvoille piirtyi hento, tyytyväinen hymy ja tämä nyökäytti pienesti päätään.
Jaoimme veljeni saalistaman tuoresaaliin, jonka jälkeen matka kohti Eloklaania alkoi. Onneksemme emme eilen olleet kiirehtineet, joten arvelin pääsevämme takaisin ennen aurinkohuippua.
”Ehkä olisi parempi jättää kertomatta se, että olimme aikeissa jättää klaanin taaksemme”, pohdin ääneen, kun raja alkoi lähestyä. Kiero nyökkäsi.
”Voisimme sanoa, että seurasimme jotain hajujälkeä”, ehdotin mietteliäänä. Kiero vilkaisi minua nyt päätään pudistellen. Hänen kasvoilleen oli piirtynyt ilme, joka kertoi, etten kykenisi päästämään uskottavasti suustani moista valhetta.
”Niin, en minä osaa valehdella sitten lainkaan”, virnistin huvittuneena ja jatkoin vakavoituen, ”ehkä he eivät huomanneet meidän hävinneen. Jos huomasivat, niin minä kyllä keksin jotain.” Kiero nyökytteli taas tyytyväisenä päätään.
Raja häämötti jo edessämme, joten kiristimme tahtia. Ilmassa ei leijaillut tuoreita kissojen tuoksuja. Huoli leimahti sisälläni; oliko tilanne Eloklaanissa äitynyt niin pahaksi, ettei partiota oltu voitu järjestää? Koin syyllisyyttä siitä, että olimme lähteneet noin vain.
Juoksimme loppumatkan Eloklaanin leiriin, ja kävelimme sisään piikkihernetunnelista mahdollisimman normaalisti.
Pääaukio oli hiljainen, vaikka aurinko oli jo huipussaan. Normaalisti tähän aikaan avara aukio olisi kuhissut kissoja. Sairaus oli selvästi vaikuttanut klaaniin paljon. Valkoinen, tuttu kissa lähestyi meitä. Mesitähden kasvoilla oli kysyvä ilme. Päästyään puhe-etäisyydelle, päällikkö esitti meille kysymyksen:
”Missä te olette olleet? En löytänyt teitä aamulla sotureiden pesästä.”
Pidätin jännittyneenä hengitystä. Olin maailman surkein valehtelija, mutta totuuden kertominen voisi saada eloklaanilaiset taas epäilemään meitä ja aikeitamme. Vilkaisin nopeasti Kieroa, joka katsoi minua luottavasti. Katseeni siirtyi takaisin Mesitähden vihreisiin silmiin.
”Kävimme vain ulkona”, vastasin mahdollisimman tasaisella äänellä ja väläytin päällikölle hennon hymyn. Tavallaan en valehdellut, sillä me olimme käyneet ulkona; joskin ulkoilumme oli hieman pidempi mitä päällikkö oletti. Mesitähti nyökkäsi hymyillen.
”Aamun aikana tilanne on mennyt pahemmaksi. Jouduin jättämään aamun rajapartion välistä, sillä tuoresaaliin saaminen on nyt tärkeämpää. Voisitteko ottaa Salamataivaan mukaanne ja tarkastaa pohjois- ja länsirajat? Siitä olisi kova apu, sillä juuri nyt vähiten kaipaamme vihollisia seikkailemaan reviirillemme”, päällikkö lausahti hymyillen, mutta kireyden saattoi kuulla tämän äänestään. En voinut edes kuvitella, miten paljon tällainen sairaus aiheutti päällikölle, joka oli loppupeleissä vastuussa koko klaanista ja sen jäsenistä.
”Tietysti. Miltä tämä Salamataivas näyttikään?” kysyin pohdiskellen ja silmäilin katseellani leiriä. Päällikkö käänsi päänsä sotureiden pesän edustalle, jossa istui kolme kissaa.
”Hän on tuolla, vaaleanharmaa raidallinen naaras. Ette varmasti voi erehtyä”, päällikkö tokaisi. Nyökkäsin ja lähdimme rinnatusten Kieron kanssa kulkemaan kohti uutta tuttavuutta.
