Kehrääjä
//Kirjoittaja: Jem
//Erakko | Eloklaanin reviiri
“Arvostan neuvojanne – kiitos paljon”, Kehrääjä maukui normaalia kohteliaammin loikatessaan alas kivenlohkareelta. Nuori kolli oli keikahtaa lohkareen vieressä olevaa kantoa päin mutta jotenkin onnistui pitämään tasapainonsa. Hänen hännänpäänsä nyki, mutta kolli parhaansa mukaan yritti sivuuttaa rinnassaan kasvavan ahdistuksen, joka pikkuriikkisen vaikeutti hengittämistä.
Epäonnistunut laskeutuminen ei tietenkään ollut nuorelle kollille normaalia. Hän oli puolivahingossa joutunut taas muutamaa auringonnousua aikaisemmin riitoihin satunnaisen yksinkulkijan kanssa, eikä oikein uskaltanut laskea painoa loukkaantuneelle jalalleen. Se haittasi normaalisti nopealiikkeistä kollia ja sai hänet vaikuttamaan juuri syntyneeltä pennulta. Parhaansa mukaan epäonnistuneen laskeutumisen sivuuttaen Kehrääjä lähti kohti unipuutaan, jossa oli viettänyt muutaman edellisen yönsä. Hänen askeleensa olivat keveät, vaikka aina välillä hän varoikin astumasta väärällä tavalla ja joutui muuttamaan askelrytmiään.
Kehrääjä kävi päässä viimeaikoina käymiään keskusteluita. Hän oli jo hetken aikaa pyöritellyt mielessään ajatusta johonkin suurempaan kissajoukkoon liittymisestä. Tämä idea ei olisi tietenkään ilmestynyt hänen päähänsä ilman muutaman muun kissan apua. Hän oli kuullut Eloklaanista sattumalta tepastellessaan pitkin normaalia reittiään, utelias silmäpari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Entinen klaanikissa kuulemma. Ihmetteli Kehrääjän veristä raajaa, kyseli miten elämä hänellä sujui. Kehrääjä oli ollut koko keskustelun ajan passiivisaggressiivinen ja sarkastinen, kertonut lähinnä inhoavansa nykyistä elämäänsä. Hän oli vaikeamman kautta oppinut, ettei muiden asioihin kannattanut keskittyä. Tai koskea muiden riistakasoihin. Olivat epämukavan tarkkoja sellaisista asioista. Nämä viimeisimmät kissat eivät olleet tarjonneet hänelle minkäänlaista apua. Kiittäminen oli kuitenkin kohteliasta ja Kehrääjä oli tehnyt niin, kuten kuuluikin. Eivät voisi kutsua häntä epäkohteliaaksi, se olisi varmaa.
Aurinko laski taas. Kehrääjä tunsi muurahaisten taas leviävän hänen turkkiinsa. Hän oli ennen pitänyt yöstä, seikkaillut pitkin maita ja mantuja pimeyden turvin. Nyt se tuntui ahdistavalta ja jokainen varjoinen nurkka tuntui siltä, että sieltä ilmestyisi vihamielinen kissa kostamaan jotakin Kehrääjän tekemää. Suurin osa näistä ajatuksista oli tietenkin katastrofiajattelua ja Kehrääjä oli täysin tietoinen siitä. Ahdistus ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja niinpä, pimeyden laskeutuessa Kehrääjä kiipesi lähimpään puuhun ja varmisti nukkuvansa ylimmällä ja paksuimmalla oksalla. Muutama kellastunut lehti putosi hänen astuessaan oksalle ja puun pinta oli kostea. Se oli ikävä muistutus kylmenevästä säästä, jota Kehrääjä joutuisi pian yksin kestämään ellei löytäisi jostakin parempaa paikkaa.
Hän pelkäsi enemmän muiden kissojen kynsiä turkissaan kuin mitään villieläimiä tai puusta putoamista. Vaalea kolli laski päänsä etutassujensa päälle ja katseli pilviselle taivaalle. Tähdetkin olivat jättäneet hänet rauhaan, ivallisesti piilottelivat pilvien takana. Kehrääjä ymmärsi kyllä hyvin. Hän ei ollut ikinä ollut tähtien suosikki.
Kehrääjän avatessa silmänsä seuraavan kerran oli aurinko jo nousemassa takaisin taivaalle. Hänen turkkinsa oli kostea ja viiksiä kutitti. Kollin noustessa istumaan muutama ruskea lehti putosi hänen päänsä päältä ja leijaili hitaasti maahan. Venyttelyn ja pitkän haukotuksen jälkeen Kehrääjä räpytteli silmiään hitaasti katsellessaan puuta ympäröivää aluetta. Hän kuuli vain tuulen huminan, muttei luottanut olevansa yksin.
Oksia alas kiivetessään Kehrääjä kuunteli yhä, varoi aiheuttamasta pienintäkään ääntä ja maahan päästyään seisoi paikallaan pitkän aikaa, tutkien ympäröivää aluetta sekä katseellaan että kuunnellen mahdollisten muiden kissojen varalta. Hänen vainoharhaisuutensa tuntui olevan huippulukemissa aina aamuisin ja hän pelkäsi nyt omia askeleitaankin. Hänen jokainen tekonsa oli harkittu ja tämäkin päivä oli suunnieltu etukäteen monia auringonnousuja aikaisemmin. Kehrääjä ei tahtonut enää luottaa tuuriin – sellainen toi selvästi vain ongelmia muiden, usein vihaisten kissojen muodossa. Muut, vihaiset kissat toivat mukanaan ikäviä, kivuliaita haavoja jotka eivät parantuneet muutaman päivän sisään toivomallakaan. Kehrääjän huonot parannustaidot eivät todellakaan auttaneet. Useimmiten hän nuoleskeli haavojaan viikkojenkin päästä, yritti kovasti muistaa ketä pitäisi varoa.
Haavoista puheenollen – Kehrääjä katsahti vasempaan etutassuunsa ja huokaisi syvään. Tassun yläpuolella oleva syvä haava oli jo arpeutumassa ja jos hyvö tuuri kävisi, siitä ei jäisi minkäänlaista jälkeä.
Kehrääjän onneksi alue oli hiljainen. Useimmat kissat pysyivät hänestä kaukana, eivätkä sen kummemmin metsästäneet häntä tarkoituksella. Ongelmia tuli vain silloin kun hän oli vähän liian uhkarohkea, meni vähän liian lähelle toisia tai metsästi liian lähellä tunnettujen kissojen aluetta. Alituinen vaara toi kuitenkin mukanaan pelon ja ahdistuksen, jonka muut kissat haistoivat varmasti kilometrien päähän. Kehrääjä ei jaksanut sitä enää. Nämä ajatukset veivät kollin taas takaisin miettimään Eloklaania. Tämän päivän tavoitteena olisi lyhentää matkaa hänen ja klaanin välissä, mahtavalla tuurilla jopa löytää paikka heidän riveistään. Nuorena ja hölmönä Kehrääjä arveli löytävänsä heti paikkansa kissojen seurasta ja saisi elää lopun elämäänsä pelkäämättä. Toiveajattelu parhaimmillaan.
Kehrääjä lähti kepein askelin pois unipuunsa luota. Päämääränä oli hänen suunnitelmansa keskus. Päätös lähteä kissajoukon luokse oli yllättävä päätös – Kehrääjä tulisi ikuisesti olemaan sama, luottamaton kissa vaikka halusi nyt tutustua uusiin asioihin. Vaikka hän kuinka sanoi itselleen muuttuvansa, ei kissa voi kokonaan hylätä vanhaa ajatusmaailmaansa. Klaanissa eläminen oli jotakin sellaista, mitä nuorempi Kehrääjä ei olisi ikinä tehnyt. Nuoremmalla kehrääjällä ei myöskään ollut tassussaan tai leuassaan arpea.
Kollin ajatukset kulkivat taas edellisiin keskusteluihin. Hän kävi kävellessään läpi mielessään muilta kissoilta kuulemiaan asioita, pohti klaanin parasta lähestymistapaa. Hän muisteli niiden kahden entisen klaanikissan tarinoita, sen yhden toisen reittineuvoja. Hän oli kuullut klaanikissoja kuvailtavan ‘pelottaviksi metsäkissoiksi’ – Kehrääjän mielessä mikään ei kumminkaan ollut kuiviin vuotamista pelottavampaa. Hän pelkäsi joka aamu avanneensa edelliset arvet selässään tai sen epämääräisen haavan korvassaan uudelleen. Tai sitten hän saattaisi kuolla nälkään. Mistäpä sitä tietäisi, milloin hän rikkoisi yhden jaloistaan eikä kykenisi saamaan enää kiinni puolikuolleita hiiriäkään? Näiden kahden asian ajattelu sai Kehrääjän hermostuneeksi, tuntui kuin kasa muurahaisia olisi muuttanut asumaan hänen lyhyeen turkkiinsa. Nytkin hän joutui väristelemään turkistaan pois tätä ikävää tunnetta, pakoilemaan sitä matkallaan kohti klaanikissoja. Metsäkissoja. Mitä lie.
Kehrääjä käveli rauhallista vauhtia eteenpäin ja aina välillä loikkasi satunnaisen kiven päälle, etsien katseellaan niitä maamerkkejä jotka kissat olivat ohimennen maininneet. Tämä nuori kolli oli ehkä huonoin mahdollinen suunnistaja koko kissojen asuttamalla alueella mutta oli vannonut itselleen ettei kääntyisi enää takaisin. Hän ei voisi kääntyä takaisin löytämättä näitä kirottuja metsäkissoja. Ajatus elämästä siellä ei jättäisi häntä rauhaan ja saisi jokaisen päivän vain tuntumaan entistä ahdistavammalta. Kehrääjä toivoi yhä saavansa paikan metsäkissojen rivissä ongelmitta mutta epäilyksen palatessa hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi miettimään sitä mahdollisuutta, että saisi heti lähtöpassit ja muutaman uuden haavan jota nuoleskella. Mihin hän sitten menisi, takaisin niiden entisten klaanikissojen luokseko neuvoja kyselemään? Ei ikipäivänä.
Hännänheilautuksella kolli hyppäsi alas kiveltään ja jatkoi hidasta tallusteluaan, aina välillä pysähtyen tutkimaan jotakin pientä ja täysin turhaa. Hän tiedosti täysin vain hidastavansa matkaansa, muttei jostakin käsittämättömästä syystä tahtonut nopeuttaa matkaansa. Hän arveli syynä olevan aikaisemmat epäilykset poiskäännyttämisestä mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Matka ei nopeutunut, vaikka hän kuinka heitti epäilykset uudelleen ja uudelleen siihen pimeään nurkkaan pääkopassaan, jossa olivat pentuna kuullut kauhutarinat ja selvät valheet muilta kissoilta.
Kehrääjä saattoi harrastaa katastrofiajattelua sekä yliajattelua mutta hän ei ollut hyvä tunteidensa ymmärtämisessä. Itsensä ymmärtäminen oli raskasta, epämukavaa ja likaista. Kun tarttui yhteen ajatukseen, täytti se kaiken tilan eikä jättänyt rauhaan. Aivan kuten jonkinlainen mutaklöntti turkissa, joka tarttui karvoihin ja lopulta oli helpompi repäistä irti kokonainen karvatuppo kuin yrittää selvittää pieniä takkuja. Sama asia toimi tunteiden kanssa. Oli helpompi vain sivuuttaa ne, irottaa kuvitteellinen tunnetukko muista ajatuksistasi ja kätkeä se kuvitteellisen seinän taakse. Ajatusten kohtaaminen ja selvittäminen oli raskasta, eikä todellakaan hyödyllistä tekemistä. Tämä jatkuva hidastelu oli taas kuin mutainen karvatuppo. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sivuuttaa sen olemassaoloa, sillä seuraavat askeleet tulisivat määräämään mitä Kehrääjän tulevaisuudessa tapahtui. Ehkä asioita olisi kuitenkin voinut selvitellä ENNEN kuin Kehrääjä oli lähtenyt pienelle seikkailulleen klaania etsimään. Nyt oli vähän myöhäistä. Ikävä tunne vatsanpohjassa teki hiljalleen tietä rintaan, jossa se sitten taas kuristaisi tehden matkasta kymmenen kertaa vaikeampaa.
Kollin askeleet olivat taas hidastuneet huomattavasti. Hän heräsi ajatuksistaan vasta linnun laskeutuessa aivan hänen eteensä. Se vaikutti tutkivan jotakin maassa, täysin sokeana vieressä seisovalle kissalle. Käytös oli Kehrääjän mielestä outoa ja hän tunsi omatunnon pistoksen kyyristyessään hyppyyn. Puolivahingossa hän astui kepin päälle ja lintu käänteli muutaman sekunnin päätään paniikkissa, lentäen sitten tiehensä huomatessaan Kehrääjän. Kolli nousi kyyryasennostaan ja ravisteli turkkiaan, eikä ajatellut lintua sen pidempää. Hän löytäisi varmasti muutakin syötävää – sellaista, joka oli täysissä voimissa. Lintu oli varmaan ollut sairas ja jos hän tosiaankin oli nyt lähestymässä metsäkissojen aluetta, oli parempi olla tappamatta mitään.
Kehrääjä jatkoi tallusteluaan eteenpäin, taas hyppien suurille kiville aina mahdollisuuden ilmestyessä eteen. Alue näytti entisten klaanikissojen kuvailemalta alueelta. Mikä parempaa, aurinkokaan ei ollut vielä päättänyt aivan kokonaan päivän matkaansa taivaalla. Kehrääjä ei tiennyt, kannattaisiko hänen etsiä heti ensimmäisenä tassuihinsa joku kissa kenelle puhua vai nukkua yön yli puussa. Ensimmäinen vaihtoehto voisi tuntua uhkaavalta illan tehdessä tuloaan mutta mitä jos kissat löytäisivät hänet reviiriltään ja suuttuisivat aamulla? Kehrääjän teki mieli repiä maa tassujensa alla, sillä jokainen päätös oli niin suuren yliajattelun takana ettei missään tuntunut olevan järkeä. Yksi asia oli kuitenkin varmaa – tämä oli hänelle kuvailtu alue, joten eksynyt kolli ei ollut. Se oli parempi kuin ei mitään. Jollei Kehrääjä olisi ollut repeytämässä kahteen suuntaan päätöstensä kanssa, olisi hän varmasti pomppinut ilosta aina taivaaseen saakka.
