Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Katselin hirviönpesää mietteliäänä. En ollut aiemmin nukkunut sellaisessa. Oikeastaan viime yö oli ollut ensimmäiseni, kun en ollut nukkunut omalla vuoteellani ränsistyneessä kaksijalanpesässä.
Tämän pesän ovea ei saanut kiinni, eikä sitä oikeastaan tainnut edes olla. Valtava aukko ammotti pesän seinässä huutaen jokaista ohikulkevaa kaksijalkalaa, koiraa, kissaa ja mitä tahansa otusta sisään. Ulkona oli alkanut tupruttaa lunta. Valkea lumihiutaleet erottuivat tummassa taustassa hyvin, etenkin kun muutama himmeävaloinen kadun tähti valaisi maata. Tämä kaksijalkala oli huomattavasti huonokuntoisempi kuin omani, olin todennut sen jo moneen kertaan. Sääli niille, jotka täällä joutuivat asumaan. Voisin joku kerta kiertää tämän kaksijalkalan ihan kunnolla ja ottaa mukaani kaikki, jotka haluaisivat nähdä oikean kaksijalkalan.
”Tämä kelvatkoon. Nukutaan pois maantasolta, jotta mahdolliset pedot eivät saa meitä hampaisiinsa”, lausahdin ja kohotin katseeni seinällä oleviin tasoihin.
Vatsani huusi tyhjyyttään. Ruokaa ei juurikaan ollut löytynyt. Sen jakaminen oli vaikeampaa, kun meitä oli useampi, eivätkä kaikki edes osallistuneet ruuan hankintaa.
”Minullakin on nälkä”, vierelleni astellut Leopardi totesi ilmeisesti kuultuaan vatsani murinan, ”voisin käydä katsomassa, josko täällä olisi mukavia kaksijalkoja. Heiltä saa usein ihan syömäkelpoista ruokaa.”
Leopardilaikukkaan ystäväni ilme oli vilpitön, viaton ja huolehtivainen. Sellainen meidän Leopardimme oli.
”Jos vain viitsit, se olisi mahtavaa. Et taida tarvita ketään mukaasi, kun sinulla on noin pitkät jalat. Pääset livahtamaan ketä tahansa karkuun milloin vain”, lausahdin epämääräisen ystävällisellä äänellä sarkastisesti, muttei Leopardi näyttänyt ymmärtävän sitä. Naaras vain hymyili otettuna siitä, miten olin häntä kehunut. Todellisuudessa olin vain viitannut siihen, miten naaras oli jättänyt meidät ja juossut karkuun koiran tullessa paikalle.
”Kiitos! Minä etsin kaikille jotakin”, naaras lausahti ja lähti jo pois. Kissa katosi lumisateeseen.
Kun naaras oli kadonnut näköpiiristäni, pyyhin hymyn kasvoiltani. Otsaani jomotti kovasti. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt, mutta kipu ei tuntunut laantuvan. Tiesin, että joillakin kaksijaloilla oli outoja laattoja, jotka näyttivät oman heijastukseni. Se oli vähän kuin tyyni vedenpinta, mutta kuitenkin ihan erilainen. Tahdoin nähdä, mitä kamaluuksia koira oli tehnyt upeille kasvoilleni.
”Mitä sinä etsit?” oman nukkumapaikkansa löytänyt Mäihä kysyi ja roikotti päätään tasolta kohti lattiaa. Vilkaisin mustavalkoista kollia ja jatkoin hirviönpesän kiertämistä. Bingo! Heijastava asia löytyi eräästä nurkasta. Se oli särkynyt, mutta siitä näki itsensä tarpeeksi selvästi.
”Tätä”, totesin ja keskityin katsomaan itseäni. Otsassani oli syvä haava, joka kulki viistoon miltei koko otsani halki. Kauniit kasvoni olivat pilalla.
”Se lisää vain uskottavuuttasi ja kertoo siitä, että olet selviytyjä”, taakseni ilmestynyt Arpi totesi rauhallisella äänellä, ”etsitään huomenna joitakin yrttejä, joilla voisimme parantaa tuon. Eräs kissa opetti minua joskus matkallani, ja ne opetukset olivat varsin arvokkaita.”
Joku muukin näytti olevan kiinnostunut haavojen parantamisesta. Tyrskytassu katsoi meidän suuntaamme peittelemättä epämiellyttävää tuijotustaan. Jos kolli toivoi, että Arpi voisi parantaa hänenkin haavansa, hän oli väärässä! Tyrskytassu saisi vielä kärsiä sen vuoksi, että oli pilannut kasvoni.
//Mäihä tai Tyrsky?
// 435 sanaa
