Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Ympärillämme ollut metsä päättyi ja pääsimme avoimelle nummelle. Siellä juokseminen oli huomattavasti helpompaa, mutta tunsin vauhtini hiipuvan. Leuoissani rimpuileva pentu tai perässämme raivoissaan juoksevat klaanikissat eivät helpottaneet matkantekoa lainkaan. Jopa aina niin hidas Tyrskytassu oli päässyt vierelleni. Se ärsytti minua kovasti, mutta jos olisin kiristänyt tahtiani, olisin uupunut ennen Eloklaanin rajaa. Klaanikissat lähestyivät, tai oikeastaan vain kourallinen. Osa oli varmaankin luovuttanut ja palannut takaisin leiriin. Ellen olisi kantanut Mesitähden pentua suussani, olisin heittänyt Mäihälle jotakin siitä, miten hän ei keskittynyt taaskaan lainkaan oleelliseen. Olisi ollut järkevämpää olla provosoimatta klaanikissoja peräämme yhtään enempää. Mutta eihän Mäihän kaltaiselta typerykseltä voinut odottaa, että hän tekisi mitään oikein.
En voinut olla hymyilemättä kun huomasin, että vaalean kollin suupielistä tihkutti verta. Toivottavasti se sattui ja paljon, sillä Mäihä tosiaan ansaitsi sen.
Hengitykseni salpaantui, kun tunsin iskun takajalassani. Isku oli niin voimakas, että sen seurauksena leukani avautuivat ja tumma pentu lensi kaaressa ilmaan. Minä tömähdin kasvoilleni maahan. Raivosta pihisten käännyin kilpikonnakuvioisen naaraskissan puoleen. Eloklaanilaissoturin kasvoilla oli raivokas, mutta hitusen tyytyväinen ilme. Tämä oli hyökkäämässä kimppuuni, mutta yllätyksekseni jokin iskeytyi sen kylkeen. Tyrskytassu painoi kissan maahan, joka antoi minulle aikaa nousta ylös. Mäihä oli kiiruhtanut pennun luokse, ja tuo kantoi sitä nyt suussaan.
”Mennään”, ärähdin kiittämättä Tyrskytassua ja viitoin tämän perään. Klaanikissalauma lähestyi meitä, joten lähdimme taas nopeasti juoksemaan kohti Eloklaanin rajaa.
Olin varma, että klaanikissat ylittäisivät rajan ja seuraisivat meitä niin pitkään kuin oli tarve. He eivät päästäisi meitä noin vain menemään.
”Mennään kaksijalkalaan. Sehän on ihan kivenheiton päässä, eikö niin Tyrskytassu?” kysyin hengästyneenä raidalliselta kollilta. Tyrskytassu vilkaisi minua, mutta ei vaivautunut vastaamaan muuta kuin nyökäten.
Ylitimme Eloklaanin rajan, ja kuten olin arvellutkin, klaanikissat seurasivat meitä empimättä. Suuntasimme metsään, jossa Leopardi ja Arpi tällä hetkellä majailivat. En ollut koskaan juossut näin pitkää matkaa yhteen soittoon, joten tunsin jaloissani säryn ja keuhkoissani poltteen.
Ohitimme ränsistyneen kaksijalan pesän toivoen, etteivät Arpi ja Leopardi huomaisi meitä. Onni oli tällä kertaa meidän puolellamme, kun nelistimme kohti Ukkospolkua. Puristin hampaitani yhteen, kun suin päin kiisimme Ukkospolun kovalle pinnalle. Se tuntui suorastaan taivaalta käpälieni alla. Metsässä kaikki mihin astui oli aivan liian pehmeää.
Viimein kaksijalkala häämötti edessämme, mutta ikäväksemme muutama sitkeä kissa oli yhä perässämme. Kiihdytin tahtiani ohittaen sekä pentua kantavan Mäihän että hidasjalkaisen Tyrskytassun ja pujahdin kissojen edellä kaksijalkalan kivipesien sekaan. Olisin halunnut kiljahdella riemusta, sillä viimeinkin ympäristö oli minulle mieluinen. Ties kuinka monta kuuta olin joutunut kärsimään märässä metsässä puiden ja hiirenaivoisten kissojen ympäröimänä.
”Tänne!” Tyrskytassu huudahti pysähtyen ja viittoi meitä hämärälle sivukujalle. Käännyin ripeästi ympäri ja seurasin raidallista kollia ja Mäihää syrjäiselle kujalle, jossa oli paljon kaksijalkojen tavaraa. Piilouduimme niiden taakse. Hengitykseni oli raskas, enkä yrittänyt peitellä sitä, sillä jos vain oli mahdollista, Tyrskytassun hengitys oli vielä raskaampi. Itsepä oli tuollainen kivi, joka ei kyennyt liikkumaan suuntaan tai toiseen hengästymättä. Se sai minut virnistämään samalla, kun yritin epätoivoisesti tasata hengitystäni.
”Mitä sinä virnuilet?” raidallinen kolli ärähti huohottaen.
”Nauran sinulle, hiirenaivo”, tuhahdin ja kävin makaamaan kylmälle, kovalle maalle. Katseeni siirtyi vikisevään pentuun, jonka Mäihä oli laskenut maahan saadakseen oman hengityksensä tasaantumaan. Pentu näytti kaikin puolin ihan hyvinvoivalta, vaikka olikin kokenut pienen ilmalennon minun kaatuessani. Siitä puheen ollen, nyt vasta tunsin, miten kipeä vasen lonkkani olikaan. Käännyin nuolemaan haavaa. Kun karhea kieleni osui siihen, tunsin suunnatonta kirvelyä.
”Arpi saa luvan paikata tämän, kun pääsemme hänen luokseen”, sähisin hampaideni välistä. Taas uudet jäljet, jotka tosin koskaan katoaisivat. Kehoni oli pilattu. Mutta sentään meillä oli Mesitähden pentu, joka vikisi onnettomana kylmällä maalla.
Pysyttelimme varalta piilossa auringonlaskuun saakka. Vasta kun oli täysin pimeää, nousimme ylös suunnataksemme pois kaksijalkalasta. Olimme tehneet suunnitelman. Hakisimme Leopardin ja Arven mukaamme, ja lähtisimme mitä pikimmiten kohti minun kaksijalkalaani.
Korviani kuumotti, kun ajattelin edes sitä. Jossain vaiheessa minun olisi kerrottava, että olin valehdellut kujakissayhteisöstä. Mutta Tyrskytassu ja Mäihä olivat nyt tämän pienen Mesitähti-pennun kasvattajia kanssani, eli he eivät voineet enää lähteä minnekään.
”Pidäkin sitten se kakara hiljaisena”, sihahdin Tyrskytassulle, joka sai vuorostaan kantaa pentua. Toivoin, että Arpi tai Leopardi tiesivät jotakin pennun kasvattamisesta, sillä minä en tiennyt siitä mitään.
//Mäihä tai Tyrsky?
// 651 sanaa
