Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kuljin häntä pystyssä Leopardin edellä kaksijalkalan kujia pitkin. Tarkkailin koko ajan ympäristöä poikkeavuuksien varalta. Edessä oli pitkä katu, mutta oikealla ja vasemmalla kohosivat korkeuksiin kaksijalkojen tummat rakennukset, eli heidän pesänsä. Nämä korkeat pesät olivat paremmassa kunnossa kuin se, jossa minä asuin. Olisin mielelläni asunut parempikuntoisessa pesässä, mutta ne olivat täynnä kaksijalkoja. Oma kotini oli sentään kaksijalka-vapaata aluetta. Vain harvoin jotkut kaksijalanpennut saattoivat tunkeutua kotiini ja viipyä siellä hetken. Ne kuitenkin aina lähtivät pois yön saapuessa.
Leopardi oli edelleen huolimaton kaksijalkojen suhteen. Eräänä päivänä oli ollut lähellä, että hän olisi tullut kaksijalkojen kaappaamaksi. Eräs vanha kaksijalkanaaras oli tullut ja kaapannut Leopardin syliinsä. Jos en olisi hyökännyt kaksijalan jalan kimppuun, se olisi vienyt Leopardin mukanaan. Laikukas naaras oli päässyt karkuun ja kiitellyt minua kovasti. Ja siitähän minä olin vasta nauttinut. Hän tuntui olevan entistä enemmän minulle velkaa.
”Pitäisiköhän minun käydä hakemassa meille ruokaa siltä mukavalta kaksijalalta, joka asuu näillä kulmilla?” Leopardi kysyi rempseästi ja katsoi minua hymyillen. Vatsani huusi nälkää, mutta partiointi oli kesken.
”Vatsani meni viimeksi sekaisin siitä kalasta. Ehkä se kaksijalka kannattaa jättää rauhaan tästä edespäin”, murahdin. Leopardi nyökkäsi edelleen hymyillen.
”Hei, haistatko tuon?” vaaleanruskea naaras kysyi, kun saavuimme pieneen risteykseen. Oikealle ja vasemmalle avautui pienet ukkospolut, joita pitkin hirviöitä kulki vain harvakseltaan. Haistelin ilmaa, ja nyt vasta huomasin sen itsekin. Se oli kissan haju! Korvani nousivat pystyyn, ja kasvoilleni piirtyi itsevarma virne. Uusi jäsen joukkooni!
”Haistoin sen jo aiemmin, mutta odotin että sinäkin huomaisit sen”, valehtelin ja lähdin selvittämään, minne suuntaan kissa oli mennyt. Hajujälki oli tuore, joten jos olisimme nopeita, saisimme muukalaisen kiinni ennen kuin se poistuisi kaksijalkalasta. Vaikka kyseessä olisi vähän vanhempi ja isompi kissa, voisimme jopa kahdestaan pärjätä sille.
”Ai, no kiitos tästä kunniasta”, Leopardi virnisti ja lähti seuraamaan perässäni kissan hajujälkeä. Kiristin tahtiani. Kissa oli kulkenut tästä suoraan eteenpäin, kohti kaksijalkalan keskustaa.
Ei mennyt kauaakaan, kun hajujälki vain vahvistui ja vahvistui. Kissa oli juossut suoraan eteenpäin. Tunsin nämä kujat sen verran hyvin, että tiesin edessä olevan umpikujan. Kissa oli nalkissa, riemuitsin mielessäni.
Erotin pian likaisenvalkean, melko suurehkon kissan kiipeilevän metalliastian päälle. Se katseli korkeuksiin kohoavaa kaksijalkojen pesää, kunnes kuuli meidän lähestyvän. Tarkoituksellisesti kuljin niin, että kissa kuulisi minut.
Kasvoillani oli yhä se sama, voitonriemuikas virne.
”Kas vain, kukas se täällä onkaan”, lausahdin niin, että muukalainen kuuli minut.
”Näyttää kotikisulta, tai entiseltä sellaiselta”, Leopardi vastasi pirteällä äänellä. Voi miten kovasti olisinkaan halunnut tukkia tuon kissan suun! Saastainen kotikisu ei osannut olla hetkeäkään hiljaa.
”Kuka sinä olet, ja mitä teet minun kaksijalkalassani?” kysyin matalalla äänellä ja katsoin tiukasti kissaa, joka loikkasi alas metallitynnyrin päältä. Kissa ei ainakaan ulkoisesti näyttänyt pelkäävän. Se silmäili meitä tarkasti, kuin olisi painanut mieleensä jokaisen yksityiskohtamme.
//Mäihä?
// 433 sanaa
