Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Laahustin kujapartion johdossa kaksijalkalan kujia pitkin, kohti kaksijalkalan ja metsän välistä rajaa. Olin valinnut mukaani Arven, Silverin ja Menninkäisen. Hopeanharmaa Silver oli yksi yhteisömme tuoreimmista jäsenistä, joskin hän ja kaksi toveriaan olivat viihtyneet luonamme jo useamman kuun ajan. Kolmikko ei siltikään ollut vielä ansainnut täyttä luottamustani, joten pidin heitä yhä silmällä. Kolmikon nuorimmainen, Rubiini tuntui sopeutuneen yhteisöön kaikista parhaiten. Olin nähnyt hänet usein keskustelemassa muiden jäsenten kanssa. Silver ja Nefiri sen sijaan viihtyivät paremmin omissa oloissaan tai toistensa ja Rubiinin seurassa. En pitänyt heitä välittömänä uhkana minua tai yhteisöäni kohtaan, mutta en halunnut ottaa riskiä ja luottaa heihin näin nopeasti.
Aurinko oli juuri noussut, ja kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat sammuneet. Kaksijalkoja ja hirviöitä oli lähes joka kulman takana, kuten aina tähän aikaan aamusta. Kuljimme pitkälti hiljaisempia kujia pitkin välttääksemme kaksijalkojen katseet. Matkalla kaksijalkalan rajalle jouduimme ylittämään kolme ukkospolkua, joilla kulki hirviöitä miltei taukoamatta. Aina välillä hirviöt pysähtyivät maahan piirrettyjen, valkoisten raitojen eteen. Se oli hämmentävää, enkä käsittänyt, miksi ne tekivät niin.
Hiippailin partion johdossa syrjäisemmältä kujalta vilkkaan ukkospolun vierelle, raidoitetun kohdan eteen, kun kaksijalkoja ei näkynyt lähistöllä. Kyyristyin matalaksi ja katsoin, miten kiiltäväpintaiset hirviöt juoksivat muristen raitojen päältä. Kuten olin ennustanut, hetken kuluttua jonon ensimmäisenä kulkenut hirviö pysähtyi juuri raitojen eteen. Vilkaisin vielä varmuuden vuoksi toiseen suuntaan hirviöiden varalta.
”Mennään”, lausahdin nopeasti ja kipitin ripein askelin muiden edellä ukkospolun yli. Jouduimme hetken ajan kulkemaan vilkkaan ukkospolun vierellä kulkevaa, käveleviä kaksijalkoja varten tehtyä, huomattavasti pienempää ukkospolkua pitkin eteenpäin. Kuljimme niin lähellä polun reunalla kasvavia pensaita kuin vain pystyimme. Kuljettuamme hyvän matkaa eteenpäin, saavutimme kaksijalkalan rajan. Osa hirviöistä juoksi suurempaa ukkospolkua pitkin ulos kaksijalkalasta. Tämä oli paikka, josta olimme löytäneet Päivänsäteen ja Kharonin lehtikadon aikaan heidän katoamisensa jälkeen.
”Kuljetaan rajaa pitkin. Jos haistatte vieraan kissan, kertokaa välittömästi. Kukaan ei astu minun kaksijalkalaani ilman, että minä tiedän siitä”, murahdin ja lähdin johdattamaan kolmea muuta kissaa rajaa pitkin kauemmas ukkospolusta. Kaksijalkalan laitamilla kaksijalkojen pesiä oli vain harvakseltaan, eivätkä ne olleet yhtä korkeita kuin kaksijalkalan keskustassa. Täällä päin näkyi myös paljon enemmän koiria ja kaksijalanpentuja, sekä tietysti pensaita ja nurmikkoa. Kaksijalkalan keskusta oli lähinnä vain kivipesien ympärille rakennettuja kovapintaisia ukkospolkuja ja kujia. Oli siellä myös muutama nurmialue, mutta nekin olivat varsin pieniä. Minä en viihtynyt kaksijalkalan reunoilla, sillä osa alueista muistutti liian paljon metsää.
Partion aikana emme harmikseni löytäneet merkkejäkään tunkeilijoista. Kaipasin haasteita, joita viime aikoina ei juurikaan ollut tullut vastaan. Joka päivä tuntui samanlaiselta, enkä voinut sietää sitä. Tuntui kuin suunnitelmani olisi junnannut paikoillaan jo vuodenaikojen ajan. Toki Päivänsäteen koulutus edistyi, mutta tällä hetkellä siitä vastasi pitkälti vain Kharon. He viettivät päivät pitkät metsässä harjoitellen siellä elämistä. En pitänyt ajatuksesta, että tyttärestäni yritettiin muovata metsäkissaa, mutta totuus oli, ettei hän ikipäivänä tulisi pärjäämään Mesitähdelle, ellei osannut liikkua metsäkissojen lailla metsässä.
Saavuimme takaisin ränsistyneelle kaksijalanpesälle. Siirryin suorinta tietä yläkertaan, sillä en kestänyt kuunnella Mäihän yllätyspentujen leikkimistä. Nelikko metelöi jotakin Leopardin ympärillä, enkä vaivautunut jäämään kuuntelemaan sen enempää. Olin lähestynyt pentuja moneen kertaan, mutta lähinnä vain pakon sanelemana. Halusin heidän oppivan, että minä olin kujakissayhteisön johtaja ja reilu sellainen. Mitä helpompi pentujen oli lähestyä minua, sitä paremmin he tottelisivat ja kunnioittaisivat minua ja yhteisöäni. Inhosin heitä, mutta johtajana en ikimaailmassa saisi kertoa sitä heille. Heidän oli parempi luulla, että minä pidin heistä.
Päivänsäde istui omalla vuoteellaan ja suki harmaavalkoista turkkiaan. Naaras käänsi sinisen katseensa minuun, kun astuin yläkertaan. Hän tervehti minua, ja minä tervehdin takaisin.
”Miten harjoitukset menivät? Joko olet pian valmis suorittamaan tehtäväsi?” esitin suoran kysymyksen kasvatilleni. Halusin epätoivoisesti edes jotain järkevää sisältöä elämääni, muutakin kuin vain kujapartioita ja yhteisön jäsenten raivostuttavia kasvoja.
//Päivi?
