Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Yö oli ollut tähänastisen elämäni kamalin. Joka paikkaan koski, kun maasta puskevat pienet kepit olivat painaneet ikävästi koko yön joka paikasta. Ikävöin hirviöiden tasaista murinaa, joka oli toisinaan saanut minut nukahtamaan. Täällä oli vain hiljaista, ja vähän väliä joku oksa rasahti jossakin tai linnut lauloivat.
Yritin nukkua niin pitkälle kuin vain pystyin, mutta lopulta vain täytyi luovuttaa. Kuusten oksien välistä pieneen pesänkaltaiseen leposijaamme siivilöityi auringonvaloa. Kun nousin ylös, olin vähällä kompastua Arven koipeen. Ärähdin itsekseni, kun kolli säpsähti hereille ja mulkaisi minua ainoalla silmällään. En vaivautunut pyytämään anteeksi, vaan kömmin ulos pesästä. Samalla huomasin, että Tyrskytassun vuode oli tyhjä. Oliko kolli pettänyt meidät?
Viha leimahti sisälläni, kun älysin mistä oli kyse. Kolli oli takuulla johdattanut meidät tänne kuolemaan, ja hylännyt meidät noin vain! Tai kenties hän oli hakemassa vihaista klaaniaan ja Mesitähteä, jotka hyökkäisivät kimppuumme ja tekisivät meistä lopun.
Ajatukseni keskeytyivät, kun hämmennyksekseni metsän vihreä maa oli kadonnut. Joka puolella oli valkoista, lukuun ottamatta sieltä täältä tämän valkean kerroksen alta esiin pyrkiviä pieniä keppejä.
”Tee tilaa, äläkä tuki koko uloskäyntiä”, Arpi ärähti takanani saaden minut säpsähtämään. Astuin häkeltyneenä pois luisevan kollin tieltä.
”Mitä pilaa tämä oikein on?” kysyin kääntyen oranssin kollin puoleen.
”Tämä on lunta. Lehtikato on saapunut”, arpinen kolli totesi vakava ilme kasvoillaan. Niin tietenkin. Miksen ollut älynnyt sitä aiemmin? Olin kuullut lehtikadosta ja siitä, miten valkea lumi peittäisi sen aikana maan.
Enempää emme ehtineet puhua, kun kuulin oksan rasahtavan jossakin lähellä. Nopeasti käännyin äänen suuntaan vain nähdäkseni meitä lähestyvän Tyrskytassun. Kollikissa kantoi suussaan oranssia, tuuheahäntäistä otusta. Olin nähnyt oravia myös kaksijalkalassa, mutta tämä orava ei liikkunut. Se oli kuollut, ja roikkui nyt velttona Tyrskytassun leukojen välissä. Ruskea kissa laski eläimen maahan ja kohtasi katseeni. Sillä hetkellä myös Mäihä ja Leopardi astelivat ulos pesästä ihmettelemään valkeutta.
”Toin meille aamiaista”, Tyrskytassu lausahti viitaten ilmeisesti oravaan. Astuin lähemmäksi elotonta eläintä ja tökkäsin sitä käpälälläni. Orava oli vielä lämmin, ja sen tuoksu oli lumoava. En ollut aiemmin syönyt sitä, mutta tiesin pitäväni siitä.
Ennen kuin pystyimme syödä, Leopardin oli tietenkin täytynyt kysyä, minne maa oli kadonnut. Arpi selitti närkästyneenä entiselle kotikisulle mistä oli kyse. Tyrskytassu oli sillä välin aloittanut aamiaistaan, ja työnsi nyt oravan kohti minua. En epäröinyt, vaan haukkasin palan mehukkaasta saaliista.
En ollut koskaan maistanut mitään niin taivaallista. Olisin voinut syödä enemmänkin, mutta Mäihä tuli väliin:
”Jätä muillekin.” Pakotin itseni irrottautumaan saaliista, mutta nälkä oli suunnaton. Miltei kuola valuen tuijotin, kuinka kolme muuta kissaa kalusi saaliin loppuun. Leopardille oli tietenkin jätetty se loppu, mikä ei oikein muille ollut maistunut. Naaras oli hetken ajan tuijottanut inhoten saalista.
”Tiedän, että se on kamalaa, mutta sinä pystyt kyllä siihen! Pahakin ruoka täyttää vatsasi, jotta sinä jaksat”, olin naukaissut pehmeällä äänellä, hennosti hymyillen. Leopardi oli katsonut minua kiitollisena, ja rohkaistunut sitten syömään oman osuutensa saaliista.
Jatkoimme matkaa syötyämme, vaikka nälkä kiusasi minua edelleen. Vatsani huusi lisää ruokaa, muttei sitä ollut tarjolla. Tyrskytassu kulki hiljaa eteenpäin johdattaen pientä joukkoamme.
Päivän mittaan lumi muuttui entistä märemmäksi, ja lopulta suli suurimmasta osasta paikkoja. En pitänyt siitä, että jalkani kastuivat. Se sai minut palelemaan.
”Katsokaa, kaksijalkala!” Leopardi hihkaisi, kun näki kaukaisuudessa korkeuksiin kohoavat kaksijalanpesät ja niiden katoista kohoavan savun. Täytyi myöntää, että piristyin heti nähdessäni sen.
Aurinko suuntasi jo kohti taivaanrantaa, joten voisimme varmasti yöpyä jossakin kaksijalkalan kujilla!
”Me yövymme tuolla tämän yön”, totesin samalla kiristäen tahtiani. Ohitin jopa Tyrskytassun, kun lähdin juoksemaan nummella kohti kaukaisuudessa häämöttävää kaksijalkalaa. Pian kuulin myös muiden askeleiden lähestyvän.
Matkassa kaksijalkalaan ei mennyt kauaa, kun suorastaan kilpailimme siitä, kuka saavutti sen ensimmäisenä. Tietenkin Leopardi ja Mäihä olivat ohittaneet minut hetkessä, mutta Arpi ja Tyrskytassu tuntuivat olevan minua hitaampia.
Olimme varsin hengästyneitä pysähtyessämme kaksijalkalan laidalle. Hetken tasattuamme hengityksiämme, jatkoimme matkaa korkeiden rakennuksien sekaan. Katselin ihaillen kaksijalkalaa. Sen rakennukset muistuttivat kovasti omaa kaksijalkalaani, mutta paljon eroavaisuuksiakin oli. Korkeita rakennuksia ei loppujen lopuksi ollut kovin montaa, vaan kaksijalkala koostui lähinnä pienemmistä pesistä. Tiesin, että sellaisissa pesissä asui lähinnä vain yksi kaksijalkaperhe.
”Etsitään joku mukava kuja, jonne voimme mennä nukkumaan. Leopardi ja Arpi, te saatte sitten etsiä meille jotakin syötävää”, sanoin rauhallisella äänellä muille, kun kuljin ukkospolun vartta pitkin eteenpäin.
Oli sanoinkuvailemattoman ihanaa olla taas kaksijalkalassa! Täällä ei tunkenut maasta mitään luonnottomia keppejä, ja käveleminenkin oli huomattavasti helpompaa tasaisella maalla. Jokaista räsähdystä ei tarvinnut säikähtää, vaan saattoi kulkea rennosti vain eteenpäin.
//Mäihä tai Tyrsky
// 694 sanaa
