Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kuljeskelin kaksijalkalan laitamia pitkin väsyneenä. Oli puuduttavaa partioida joka päivä yksin, kun se ei tuottanut tuloksia. Kujakissayhteisö oli tuhoutunut. Mutta minä en aikonut luovuttaa. Tämä oli minun perintöni, ja minä en antaisi sen tuhoutua noin vain. Kaikki oli sen kirotun Meden syytä. Emo oli kertonut minulle tarinoita siitä, kuinka upea tämä paikka oli ollut ennen.
Emon emon kuoleman jäljiltä liian moni kissa oli lähtenyt. Jäljelle oli jäänyt kourallinen kissoja, mutta se oli edes jotakin. Silloin minä olin syntynyt. Ensimmäisen kuun olin pysytellyt kaksijalan pesän raunioiden suojissa, mutta vartuttuani pääsin mukaan partioihin. Otimme kiinni vieraita kissoja, jotka vaelsivat kaksijalkalassamme. Veimme heidät pesän raunioille ja teimme heistä tovereitamme.
Sitten tapahtui taas jotakin, ja emo kuoli. Hän oli sairastunut viheryskään, eikä kukaan osannut parantaa häntä. Loputkin yhteisömme jäsenistä olivat luovuttaneet ja pettäneet meidät. Olin jäänyt yksin.
Oli jo melko hämärää, ja aurinko oli laskemaisillaan. Kaksijalkala oli täynnä vilinää ja vilskettä. Hirviöt murahtelivat etäämpänä, ja kaksijalkojen huudot kantautuivat sen laitamille saakka. Kuulin koiran haukuntaa metsän suunnalta. Katselin metsää. Erilaiset puut kohosivat kohti taivasta, ja ne huojuivat tuulen voimasta. Lehtien väri oli muuttunut vihreästä ruskeiksi, keltaisiksi ja punaisiksi. Emo oli kertonut minulle lehtisateesta. Puut kai pudottaisivat pian lehtensä, ja tulisi entistä kylmempää.
Kyllästyin partioimiseen, joten loikkasin alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Lähdin juoksemaan nopein askelin eteenpäin kohti kaksijalkalan keskustaa, jossa kotini sijaitsi. Puikkelehdin kaksijalkojen pesien, hirviöiden ja kiiltävien tynnyreiden väleistä eteenpäin. Varjot olivat minun puolellani, sillä saatoin sulautua niihin miltei täydellisesti.
Kun saavutin kodin, aurinko oli jo päässyt laskemaan. Tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja ne tuikkivat kauniisti. Myös kaksijalkalan kujilla olevat, suorat, oksattomat ja lehdettömät puut olivat syttyneet. Niiden päissä hehkui kirkas valopallo. Muutamassa puussa oleva valo välkkyi. Ajattelin, että nämä olivat kaksijalkalan tähtiä.
Loikkasin aidan päälle, josta pääsin kapuamaan pesän seinässä olevan metallisen asian päälle. Siitä loikkasin ikkunalaudalle. Ikkuna oli hajalla, ja läpinäkyvään asiaan oli tullut reikä. Pujahdin siitä läpi varoen sen teräviä kulmia. Hylätyssä kaksijalan pesässä oli hieman lämpimämpää kuin kujilla. Katselin typötyhjää, aukeaa tilaa hetken aikaa. Siellä täällä lojui erilaisista asioista tehtyjä vuoteita, jotka olivat olleet jo kuiden ajan käyttämättömiä. Kapusin yläkertaan, jossa minä asuin. Tämä samainen vuode oli ollut käytössä emollani sekä emoni emolla. Se oli johtajan paikka.
Asetuin makaamaan vuoteelle ja huokaisin. Yksinäisyys saisi minut pian sekoamaan. Kuten joka ilta, toivoin löytäväni huomenna jonkun. Ihan kuka tahansa kissa, joka ei tappaisi minua heti. Sellainen, jonka saisin helposti puolelleni.
Uni saapui nopeasti, ja vei minut unien maailmaan.
Heräsin seuraavana aamuna siihen, kun auringon säteet heijastuivat kasvoilleni. Ärähdin ja käänsin pääni poispäin auringosta. Oli kai aika nousta ja lähteä etsimään ruokaa. Vatsani murisi kovasti.
Suin nopeasti turkkini ja puikkelehdin samaa reittiä ulos pesästä, miten sinne olin tullutkin. Lähdin taivaltamaan kohti paikkaa, josta löysin aina miltei poikkeuksetta ruokaa. Matka oli lyhyt, kun tiesi oikean reitin. Kipitin ensin hetken ajan läheistä katua pitkin eteenpäin, jonka jälkeen ylitin ukkospolun. Erään suuren kaksijalan pesän kyljessä oli kolo, josta pääsi pesän alle. Oli nopeampaa mennä pesän ali kuin kiertää se. Siispä ryömin hiekan seassa hetken, kunnes pääsin taas ulkoilmaan. Ravistelin hiekanjyvät turkistani ja jatkoin matkaa. Kuljin erään kaksijalan pesän pihan poikki.
Sitten saavuinkin jo perille. Paikka oli pieni kaksijalan pesä, jossa ei asunut ketään. Täällä oli vain metallisia tynnyreitä, joissa oli vaikka ja mitä. Yksi tynnyri oli auki, joten se oli minun kohteeni tänään. Loikkasin sulavalla loikalla toisen tynnyrin päälle, jota kautta pääsin avonaiseen tynnyriin. Kaivelin hetken aikaa tynnyriä, kunnes löysin ruokaa. Se oli jotakin lihaa. Kylmä ja vähän pahalta haiseva liha oli kuitenkin ihan hyvä ateria. Se voitti ne päivät, jolloin en löytänyt mitään ruokaa. Vatsani täyttyi nopeasti, vaikkei lihaa ollutkaan paljoa jäljellä. Kaivelin vielä hetken tynnyriä, muttei ruokaa ollut enempää. Kampesin itseni pois tynnyristä, ja lähdin jälleen kotimatkalle. Kuljin kaksijalkalan pesien varjossa, jottei kukaan kiinnittäisi minuun liikaa huomiota. Muutama kaksijalka vilkaisi minua, mutta jätti minut onnekseni rauhaan. Emo oli aina varoitellut minua kaksijaloista. Jotkut niistä yrittivät kaapata kissoja. Jos tuli kaksijalan kaappaamaksi, ei päässyt enää ikinä pois heidän kynsistään.
Kun kuljin yhtä katua pitkin, katseeni kiinnittyi toisella puolen kulkevaan eläimeen. Vaaleanruskea kissa käveli kevein askelin eteenpäin. Kissa oli solakka, iältään ehkä vähän minua nuorempi. Se ei tuntunut pelkäävän kaksijalkoja, jotka kulkivat hänen ohitseen ihastellen. Minua suututti, sillä eivät kaksijalat katsoneet minua noin. Ne ärähtelivät ja huusivat minulle vain.
Varmistin nopeasti, ettei ukkospolulla liikkunut hirviöitä, ja juoksin sen toiselle puolelle. Varjostin hyvän aikaa leopardilaikukasta kissaa. Se kulki kovin huolettomasti kaksijalkalan katuja pitkin. Välillä joku kaksijaloista kumartui silittämään kissaa. Se kehräsi kovaäänisesti ja puski itseään kaksijalkaa vasten. Kun kaksijalka jatkoi matkaansa, se kulki minun ohitseni. Se mulkaisi minua vihaisesti, ja jatkoi matkaansa. Odotin, että kissa kääntyi eräälle syrjäiselle kujalle, jotta voisin jututtaa tuota hieman. Kissa asteli huolettomasti kujan perällä sijaitsevaan katokseen. Hiivin ripein askelin sen taakse tukkien ainoan pakoreitin. Kuopaisin käpälälläni maata, jotta kissa huomaisi minut. Se säikähti säpsähtäen ja käännähti nopeasti minun puoleeni. Erakon vaaleanvihreistä silmistä saattoi nähdä pelon, kun hän katsoi minua.
”Olet minun alueellani, kulkukissa”, sihahdin ja katsoin uhkaavasti laikukasta naarasta.
”Anteeksi, en minä tiennyt. Olen uusi täällä”, naaras totesi pehmeällä äänellä ja katsoi minua pahoitellen, ”voin lähteä vaikka heti.” Kissa yritti päästä ohitseni, mutta astuin hänen tielleen.
”Ei, sitä sinä et tee. Kerropa minulle, kauanko sinä olet täällä majaillut?” kysyin ja siristin silmiäni. Kissa perääntyi hieman ja mietti hetken.
”Puolisen kuuta”, kissa vastasi ja katsoi taas minua. Huolettomuus oli kadonnut kissan olemuksesta. Nyt se oli varuillaan, vähän jopa pelokas. Pudistelin päätäni.
”Se on puoli kuuta liikaa. Tämä on minun kaksijalkalani. Olet puolen kuun ajan syönyt minun ruokiani ja kulkenut minun alueellani vapaasti. Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa; liityt minun yhteisööni tai kuolet kynsissäni”, lausahdin rauhallisella äänellä, ja viimeisen lauseen aikana otin uhkaavasti askeleen kohti tuntematonta naaraskissaa. Kulkukissa näytti nyt entistä pelokkaammalta. Se oli painautunut seinää vasten ja kyyristynyt matalaksi. Kissa luimisti pelokkaasti korviaan.
”En minä tahdo kuolla”, hän kuiskasi hiljaa.
”Sitten sinulla on vain yksi vaihtoehto”, lausahdin rennosti ja kohautin lapojani.
Lopulta leopardilaikkuinen kissa myöntyi ja suostui liittymään yhteisööni. Olisin voinut hihkaista riemusta, mutta minun täytyi pysyä kovana. Valehtelin, että kaksijalkalan laitamilla oli paljon ystäviäni, jotka tappaisivat kissan heti, jos tuo yrittäisi karata. Pelko sai Leopardiksi esittäytyneen kissan jäämään.
”Kauanko sinä olet asunut täällä?” Leopardi kysyi, kun johdatin häntä kohti kotia.
”Koko ikäni. Perin tämän kujakissayhteisön emoltani”, vastasin murahtaen.
Kun saavuimme hylätyn kaksijalan pesän luokse, tunsin vesipisaran putoavan kuonolleni. Sade alkoi juuri oikeaan aikaan. Jos se olisi alkanut aiemmin, olisin kastunut. Loikin sulavasti ikkunalle, ja viitoin Leopardin perääni. Minua ärsytti se, miten sulavin liikkein kulkukissa pääsi luokseni. Olisin halunnut pudottaa hänet siitä hyvästä, mutta tiesin, ettei se olisi ollut fiksua. Tästä se taas lähtisi. Kujakissayhteisö alkaisi kasvaa hiljalleen. Johdatin Leopardin tyhjälle aukiolle. Naaras katseli hämillään ympärilleen.
”Missä kaikki muut ovat?” naaras kysyi ja silmäili tyhjiä, käyttämättöminä lojuvia vuoteita.
”Tämä on minun kotini. Muut nukkuvat ulkona. He eivät käy täällä ollenkaan”, valehtelin kapusin naaraan edellä yläkertaan. Leopardi tuntui uskovan kaiken mitä sanoin.
”Sinä olet ainoa, joka saa kunnian nukkua minun kanssani täällä. Kunhan vain muistat, ettet saa mennä minnekään ilman minua tai lupaani. Sinun täytyy sitoutua noudattamaan yhteisön sääntöjä. Ymmärrätkö sinä, Leopardi?” kysyin ja katsoin naarasta tiukasti. Leopardi nyökkäsi.
”Ymmärrän”, hän vastasi.
”Hyvä. Tämä tässä on minun vuoteeni. Sinä saat nukkua millä vain muulla vuoteella”, lupasin. Leopardi nyökkäsi jälleen ja alkoi etsiä itselleen sopivaa vuodetta.
Olin ylpeä itsestäni. Kenties puolen kuun kuluttua joukkomme olisi suurempi, ja kujakissayhteisö olisi taas pystyssä. Näin sen kirkkaana mielessäni. Minä saisin johtaa kaikkia, ja kaikki kunnioittaisivat minua. Tästä elämäni vasta alkaisi.
// 1211 sanaa
