Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Kuuntelin aidosti kiinnostuneena Päivänsäteen selityksiä siitä, mitä kaikkea hän oli oppinut Kharonin opetuksessa. Vaikka olinkin onnellinen siitä, että tyttäreni oli oppinut soveltamaan taitonsa toimimaan myös metsässä, pieni huoli kaihersi vatsassani. En halunnut Päivänsäteen olevan metsäkissa, ja pelkäsin hänen kiintyvän metsään liikaa. Loppujen lopuksi hänen suonissaan virtasi kuitenkin klaanikissan veri, vaikka me olimmekin kasvattaneet hänet kaksijalkalassa. Hän oli minun perilliseni, enkä voisi hyväksyä sitä, jos naaras päättäisikin muuttaa metsään asumaan.
Peloista huolimatta pidin kasvoillani tyynen ilmeen kuunnellessani harmaan naaraan puhuvan. En halunnut hänen tietävän huolistani, sillä juuri nyt mikään ei saanut häiritä hänen mieltään. Päivänsäteen täytyisi keskittyä sataprosenttisesti vain ja ainoastaan tehtävänsä toteutumiseen.
”Hei, onko sinulla mitään suosikkitaisteluliikettä? Voisimme kokeilla muokata sitä metsässä toimivammaksi”, tumma naaras ehdotti normaalia varovaisemmin. Olin otettu siitä, että Päivänsäde ajatteli minun parastani, mutta toisaalta myös hieman loukkaantunut, kun hän epäili taitojani. Hidastin tahtiani ja väläytin tyttärelleni tuiman katseen.
”Minä osaan kyllä taistella kuten metsäkissat”, kivahdin, ”vietimme Mäihän ja Tyrskytiikerin kanssa aikaa klaanissa liiankin kauan ennen kuin sinä synnyit.” Päivänsäteen kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme ja tämä avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta minä ehdin ensin, nyt huomattavasti rauhallisemmalla äänellä:
”Mutta jos vain tahdot, voimme ottaa toisistamme mittaa metsässä. Minäkin tahdon nähdä, kuinka taitava oikeasti olet.” Ajatus metsään lähtemisestä ei houkutellut, mutta halusin myös itse nähdä, millä tasolla Päivänsäde oikeasti oli. Päivänsäde hymyili taas, kun hän huomasi, etten ollut vihainen. Kujakissan kasvoille ilmestyi ylpeä virnistys:
”Tulet yllättymään.”
Kun suunnitelma oli selvä, kuljin kujan päähän ja suuntasin vasemmalle kääntyvälle, hieman vilkkaammalle kadulle Päivänsäde kintereilläni. Kuljimme peräkkäin valtavien kaksijalanpesien kivisten seinien viertä pitkin eteenpäin. Tiesin tämän olevan lyhyin reitti kaksijalan pohjoisrajalle eli metsään.
Mitä pidemmälle kuljimme, sitä pienemmiksi kaksijalanpesät muuttuivat. Kaksijalkalan laitamilla pesät olivat lähinnä puisia, pienempiä pesiä, joista jokaista asutti vain muutama kaksijalka. Kuljimme pienen ukkospolun reunaa pitkin eteenpäin, kunnes se kaartui vasemmalle ja jatkoimme kaksijalkojen nurmelle tallomaa polkua pitkin aina metsänrajaan saakka.
Metsänrajalle päästyämme, hidastin tahtiani. Hämärtyvä, vaaroja täynnä oleva metsä tönötti edessäni. Tiheän aluskasvillisuuden seassa saattoi lymytä vaikka mitä petoeläimistä vieraisiin kissoihin. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun astelin syvemmälle metsään Päivänsäteen edellä. Jos olisin ollut yksin, en ikimaailmassa olisi tullut tänne. Metsän hajut sekoittuivat toisiinsa ja saivat pääni pökkyrälle. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi poistunut kaksijalkalasta. Nenälläni meni hetki tottua kaikkiin metsän tuoksuihin, ennen kuin pystyin erottelemaan ne toisistaan.
”Mene sinä edeltä, kun tunnet varmaan tämän metsän paremmin”, pysähdyin ja käännyin Päivänsäteen puoleen. Naaras ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että olimme juuri poistuneet kaksijalkalasta ja astuneet tähän katalaan metsään. Sen sijaan hän käveli rennosti häntä pystyssä eteenpäin ja silmäili maisemia tottuneesti. Ellen olisi tiennyt paremmin, olisin voinut luulla hänen eläneen metsässä koko elämänsä ajan. Näky pelotti minua. Oli pelottavaa nähdä oma tytär kulkemassa metsässä niin tottuneesti.
//Päivi?
