Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Päivänsäteen katoamisesta oli kulunut kaksi kokonaista päivää, eikä hänestä tai Haavetassusta ollut näkynyt jälkeäkään. Omaksi onnekseen myös Tyrskytiikeri oli tajunnut pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja mahdollisimman paljon pesämme ulkopuolella. En kestänyt nähdä hänen rumaa naamaansa juuri nyt, sillä hänen takiaan koko suunnitelma oli vaarassa kaatua.
Vaeltelin kaksijalkalan kujilla etsien ruokaa. Ilta hämärsi jo, mutta kaksijalkalan kujia valaisevat tähdet olivat syttyneet, joten näin eteeni erinomaisesti. Olin lähtenyt ulos pesästä yksin. Leopardi tosin oli tarjoutunut seuraukseni, mutta yltiöpositiivinen naaras oli viimeinen asia, jota nyt jaksoin kuunnella – tietenkin Tyrskytiikerin jälkeen.
Uppouduin ajatuksiini niin, etten enää keskittynyt ympäristööni. Hirviöiden, kaksijalkojen ja koirien väisteleminen sujui ilman sen kummempia miettimisiä, joten mutkittelin vain kaksijalkalan kujilla vailla määränpäätä. Ruoan etsiminen unohtui, kun reissu muuttuikin ajatusten tuulettamiseksi.
Lehtikato oli saapunut, jonka kaksijalkalassa huomasi lähinnä kylmenneestä ilmasta. Tänä aamuna lunta oli satanut, muttei se ollut päässyt maahan saakka. Joidenkin paikallaan nukkuvien Hirviöiden päälle lumi oli jäänyt hetkeksi, mutta auringon noustessa viimeisetkin lumet olivat sulaneet. En voinut olla murehtimatta, miten Päivänsäde ja Haavetassu pärjäisivät oman onnensa nojassa. Pahimmassa tapauksessa kaksijalat olivat… Ajatus katkesi, kun jokin – tai ennemminkin joku – loikki minua vastaan nurkan takaa. Ellei tulija olisi pysähtynyt kuin seinään, hän olisi törmännyt minuun.
Kuin automaationa kynteni liukuivat esiin, niskavillani nousivat pystyyn ja sähisin minua päin kävellelle kissalle, joka kavahti nopeasti taaksepäin. Nuori, valkoinen kissa pahoitteli huolimattomuuttaan. Katseeni siirtyi pikkuruisesta naaraskissasta hänen takanaan seisoviin kissoihin. Laiha, kilpikonnakuvioinen kolli ja valkoturkkinen naaras tapittivat minua kuin odottaen reaktiotani. Valkoinen kissa oli aivan pentu vielä, mutta kaksi muuta vaikuttivat täysikasvuisilta. Olisi typerää alkaa haastamaan riitaa heidän kanssaan, kun tilanne olisi kaksi vastaan yksi. Vaikka tunsinkin kaksijalkalan kuin omat taskuni, nyt ei kannattanut hätiköidä. Minun täytyisi saada kolmikko pesällemme, jotta saisin heidät jäämään, tarvittaessa vaikka väkisin. Pesällä olisi muita, jotka tilanteen vaatiessa voisivat auttaa, jos kissat alkaisivat niskuroida.
”Ei se mitään, minäkin olin ajatuksissani”, vastasin rauhallisella äänellä, pakottaen samalla itseni rauhoittumaan. Istahdin rennosti alas ukkospolun kivipinnalle jatkaakseni keskustelua, en halunnut ajaa kissoja pois.
”Minä olen Keijukainen, ja tämä on minun kaksijalkani. Kujakissayhteisö on hallinnut täällä vuodenaikojen ajan. Jokainen tänne eksyvä on tervetullut kotiini. Näytätte väsyneiltä, tulkaa mukaani niin vien teidät pesällemme, jossa voitte yöpyä ja saada jotakin vatsanne täytteeksi”, ehdotin rauhallisella äänellä, mutta varoin olevani liian pirteä. Liika innokkuus ajaisi tulevat kujakissayhteisön jäsenet pois, sillä se jos joku oli epäilyttävää.
//Rubiini tai Nefiri?
// 374 sanaa
