Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
”Keijukainen, herää!” ääni tunkeutui uneeni ja vei mukanaan hyvän aterian ja täydellisen kujakissayhteisön. Ärähdin turhautuneena ja raotin silmiäni. Yllätyksekseni huomasin, että kaksijalan pesässä oli vielä hämärää. Ikkunasta kajasti sisään vain kujien varsilla olevien tähtien valot. Leopardi seisoi edessäni levottomana. Erakko tassutti paikoillaan hermostuneena ja tuo ei edes katsonut minua silmiini.
”No?” kysyin räpytellen unisia silmiäni. Leopardin ei tarvinnut sanoa enää mitään, kun tuon syyllinen ilme kertoi kaiken. Kiersin katseellani avaran tilan ympäri etsien Mäihän likaisenvalkeaa turkkia. Kolli oli tiessään, Leopardi oli päästänyt hänet karkuun. Arpi oli nostanut omalta vuoteeltaan päänsä ja katseli meitä hiljaa.
”Saattaa olla, että Mäihä karkasi”, Leopardin ääni oli pelkkä kuiskaus. Entinen kotikisu oli painautunut maata vasten ja luimistanut korvansa. Hän näytti kovin säälittävältä ja surkealta katsoessaan minua kulmiensa alta. Raivo leimahti sisälläni. Jos minulla ei olisi ollut lainkaan itsehillintää, olisin repinyt korvat tuon kapisen kotikisun päästä!
Nousin ylös ja hengitin syvään.
”Kerro minulle, mitä tapahtui”, pyysin kireällä äänellä yrittäen pysyä rauhallisena.
”Hän halusi käydä vain tarpeillaan. Olisin mennyt mukaan, mutta en tahdo olla riistaa”, Leopardi piipitti niin hiljaisella äänellä, että Arpi tuskin edes kuuli naaraan sanoja. Erakon ääni värisi ja tuo näytti siltä, kuin purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä itkuun. Leopardi huokaisi syvään ja yritti kasata itseään. En ymmärtänyt lainkaan, mitä kissa höpisi, mutta oletin Mäihän syöttäneen tuolle jotakin epätodellista roskaa.
”Kului aikaa, eikä hän palannut. Kävin etsimässä häntä, mutta.. Häntä ei vain näkynyt missään”, Leopardi henkäisi ja vältteli yhä katsettani.
Se oli viimeinen tikki.
”Oletko sinä ihan idiootti?!” sihahdin ja syöksyin kohti kissaa, mutta pysähtyen aivan tuon eteen. Leopardi vingahti ja katsoi minua kauhuissaan. En ollut nähnyt ketään aiemmin niin peloissaan. Leopardi katsoi minua silmät kauhusta ammollaan ja perääntyi vähän taaksepäin, edelleen aivan matalana.
”Anteeksi, en minä tiennyt ettei häneen voi luottaa”, naaras nyyhkytti onnettomana ja painautui niin lähelle lattiaa kuin vain saattoi. En ehtinyt sanoa mitään, kun kuulin Arven nousevan vuoteeltaan.
”Milloin hän lähti?” vanhan kujakissayhteisön jäsen kysyi matalalla äänellään. Leopardi ei uskaltanut siirtää katsettaan pois minusta. Kenties kissa pelkäsi, että tappaisin hänet siihen paikkaan. Suoraan sanottuna olisin tehnyt sen mielelläni, mutta yhteisön kannalta se ei olisi ollut järkevää. Minkä kissa sille mahtoi, että oli vain syntyjään hiirenaivoinen.
”On siitä jo jonkin verran aikaa”, Leopardi vastasi ääni väristen. Olisin halunnut läksyttää Leopardia vielä, mutta oletin sen olevan turhaa. Hän näytti olevan niin peloissaan, että laskisi alleen hetkenä minä hyvänsä. Ja minähän en halunnut, etä kukaan laskisi alleen minun vuoteeni vierelle. Siispä astuin askeleen taaksepäin naaraan luota. Leopardi katsoi minua hieman yllättyneenä ja nousi itsekin istumaan. Erakon korvat olivat edelleen luimussa ja tuon kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Laikukas naaras vältteli yhä katsettani.
”Rangaistuksena huolimattomuudestasi olet minulle velkaa koko loppuikäsi. Mäihä oli tärkeä jäsen yhteisölle, ja sinä päästit hänet lähtemään. Sellaista ei noin vain anneta anteeksi, mutta minä olen sinun ystäväsi, joten voin ainakin yrittää”, huokaisin hiljaa, ikään kuin olisin oikeasti välittänyt naaraasta. Leopardi oli niin typerä, että hän uskoi mitä vain. Naaras taisi todella luulla minun olevan hänen ystävänsä, vaikka todellisuudessa hän oli vain minun alaiseni.
”Kiitos Keijukainen. Teen kaikkeni, että sinä pystyt antamaan minulle anteeksi”, naaras lausui ja laski päänsä alas kumartaen minulle. Väläytin naaraalle hymyn ja käännyin sitten vakavoituen Arven puoleen:
”Käy kiertelemässä ja yritä löytää Mäihä.” Kolli epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Tuskin hän tästä kaksijalkalasta poistuu, kun ystävämme vartioivat rajoja kaiken aikaa”, kolli lausahti naurahtaen. Totta tosiaan, Mäihä edelleenkin luuli, että kujakissayhteisön jäsenet vartioivat kaksijalkalaa sen laitamilla. Saattoi tosin olla, että kolli oli parhaillaan ylittämässä kaksijalkalan rajaa.
Kului pari päivää, ja Leopardi oli enemmän pahoillaan kuin koskaan. Hän kulutti päivänsä etsien meille ruokaa, ja toi kaiken maailman herkkuja eteemme. En varmaankaan ollut koskaan syönyt niin hyvin. Olin tutustunut paremmin Arpeen. Kissa vaikutti loppujen lopuksi olevan varsin lojaali kujakissayhteisöä kohtaan. Hän kulutti päivänsä partioiden kujilla ja etsien uusia jäseniä yhteisöömme. Uskoin, ettei Mäihän karkaaminen ollutkaan niin paha asia. Kenties pärjäisimme paremmin ilman sellaista kissaa, jota tarvitsi vahtia koko ajan.
Nyt olimme rakkaan ystäväni Leopardin kanssa kiertelemässä kujia pitkin. Leopardi oli näiden päivien ajan ollut melko vaitonainen. Hän mahtoi katua virhettään ihan oikeasti.
Kadut olivat varsin hiljaisia. Siellä täällä kaikui välillä hirviön murinaa tai kaksijalkojen puhetta. Ilma oli kylmennyt entisestään. Kaksijalatkin tuntuivat karttavan kylmyyttä. Ne olivat pukeneet päälleen paksummat, hassun näköiset turkit. En kadehtinut karvattomia kaksijalkoja. Mitenhän ne selvisivät lehtikadon ajan?
”Kas vain, kukas se täällä onkaan? Oliko ikävä?” tuttu ääni kysyi saaden minut kääntymään nopeasti ympäri. Mäihä oli päässyt taaksemme huomaamattamme. Soimasin itseäni mielessäni; olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi!
”Mäihä! Mitä sin-”, vaiensin Leopardin nopeasti tönäisemällä tuota hieman turhankin kovaa, sillä naaras menetti tasapainonsa ja kaatui kylmälle ja kovalle ukkospolun aineksesta tehdylle maalle.
”Itse asiassa ei, ei meillä ollut. Mitä sinä teet vielä täällä?” kysyin ja tarkastelin Mäihää silmiäni siristellen. Itse asiassa minä jopa toivoin, ettei kolli olisi edes palannut.
//Mäihä?
// 776 sanaa
