Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
//TAISTELUTARINA
Veri kohisi korvissani, kun väistelin Mesitähden iskuja. Valkoturkkinen kolli oli taistellut kanssani taistelun alusta alkaen. Täytyi myöntää, että taistelu meidän kahden välillämme oli kaikkea muuta kuin tasavertainen; Mesitähti ei pärjännyt minulle taistelussa alkuunkaan. Toki Eloklaanin päällikkö oli liikkeiltään ketterä, nopea ja taitava hyökkääjä, mutta minun etunani oli voimani, taitoni ja kokemukseni. Mutta joka ikinen kerta, kun olin valmistautunut antamaan allani makaavalle kollikissalle viimeisen, tappavan iskun, joku tuli väliimme. Kirosin mielessäni sitä, miten sinisilmäisiä eloklaanilaiset olivat. Heidän olisi pitänyt ymmärtää, että kaikille helpointa olisi vain ollut antaa Mesitähden kuolla. Sillä tämä kaikki olisi saatu päätökseen, eikä taistelun olisi pitänyt enää jatkua, mikäli eloklaanilaiset olisivat olleet valmiita antautumaan.
Kun eloklaanilaisia hääri kimpussani kaksin kappalein, aloin olla selvästi alakynnessä. Tilanne oli kaikkea muuta kuin reilu, enkä voinut sietää sitä.
”Taistelisitte edes yksi yhtä vastaan!” sähähdin valkealle kollille, joka oli rientänyt päällikkönsä avuksi. Tämän meripihkainen katseensa viesti minulle hyvin nopeasti, kuinka vähän kissa välitti minun sanoistani. Empimättä hän aloitti uuden hyökkäyksen kohti minua päällikkönsä rinnalla.
*Hiirenpapanat*, tuhahdin mielessäni alkaessani väistelemään kahden kissan iskuja. Se oli huomattavasti haastavampaa, kun täytyi koko ajan pitää silmällä kahta kissaa ja ennakoida molempien aikeita. Vaikka tein parhaani ja hieman enemmänkin, tilanne oli mahdoton. Väistäessäni Mesitähden lähestyvät hampaat, vitivalkea kolli onnistui iskemään hampaansa vasempaan lonkkaani. Päästin ilmoille raivoisan sähähdyksen:
”Irti minusta, saasta!”
Kuten arvata saattaa, ei käsky tehonnut kirpputurkkiseen eloklaanilaiskissaan, jonka mielen Mesitähti oli valheillaan pilannut. Painauduin vasten maata, kun Mesitähti taas huitaisi kynsillään minua kohti. Huti, taas kerran. En luovuttanut, vaikka tilanne näyttikin pahalta. Olin päättänyt, etten luovuttaisi koskaan. Minä voittaisin tämän sodan, maksoi mitä maksoi. Ajatus siitä valoi minuun lisää voimaa ja taistelutahtoa. Riuhtaisin itseni voimalla irti valkoturkkisen kollin hampaista ja käännähdin häntä kohti. Kynnet ojossa syöksähdin ilman halki vihollisen päälle. Alkoi armoton painiminen, kun kierimme kaksin multaisessa maassa. Aina kun sain painettua sirorakenteisen kollikissan alleni, hänen onnistui kiemurrella vapaaksi ja tilanne kääntyi päälaelleen, kun kissa sai kaadettua minut maahan. Taistelu tätä kissaa vastaan oli selvästi tasaväkisempi kuin Mesitähteä vastaan taisteleminen. Tämä kissa osasi oikeasti taistella, eikä hänen taidoissaan ollut samanmoisia puutteita kuin päälliköllään. Tämäkin kissa hyödynsi taistellessaan Mesitähden tavoin ketteryyttään, eikä voimaa kollilta tuntunut paljoa löytyvän, sillä sain helposti heitettyä hänet pois päältäni. Tästä taistelusta minä todella nautin, mutta tiesin ettei se voisi jatkua. Tämä kirppukasa ei ollut minun todellinen vastustajani, vaan se oli Mesitähti. Kun seuraavan kerran pääsin kierähtämään valkoturkkisen kissan päälle, sen sijaan että olisin edes yrittänyt jatkaa taistelua hänen kanssaan, loikkasin nopeasti taaemmas.
Samassa aloin etsiä katseellani Mesitähden valkoruskeaa turkkia. Oliko hän liuennut taistelusta ja jättänyt klaanitoverinsa selviämään yksin minua vastaan? Ei, se ajatus osoittautui vääräksi hyvin nopeasti, kun erotin tutun hahmon kamppailevan Mesitähden kimpussa vähän matkan päässä. Vaikka harmaaturkkinen Päivänsäde olikin Mesitähteä kokemattomampi ja nuorempi, näytti kaksikon välillä roihuava taistelu hyvin tasaväkiseltä. Kumpikaan ei näyttänyt saavan kunnon otetta toisesta, mutta iskuja he jakelivat tasaväkisesti vuorotellen toisilleen.
”Mihin sinä olet menossa?” kuulin takaani matalaa murinaa. Käännähdin nopeasti ympäri ja kohtasin juuri maasta ylösnousseen valkean kollin meripihkaisen katseen. Kissan ilme oli kylmä kuin kivi, hän näytti olevan tosissaan tämän taistelun kanssa.
”Ei minua kiinnosta taistella tuollaisten ”tavallisten” eloklaanilaisten kanssa. Joku muu saa hoidella sinut”, tuhahdin halveksivasti samalla, kun kasvoilleni hiipi vieno virnistys. Kolli väläytti minulle valkeita hampaitaan ja otti askeleen uhkaavasti lähemmäs. En kaiketi pääsisi hänestä eroon noin vain, joten valmistauduin taistelemaan taas häntä vastaan.
”Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen. Minusta tuntuu, että sinä pelkäät häviäväsi”, eloklaanilainen vastasi vakavalla äänellä. Hän ei hymyillyt lainkaan, eikä tilanne tuntunut olevan hänen silmissään lainkaan yhtä huvittava kuin minun.
”Pyh, en vain tykkää haaskata aikaani kaltaisiisi surkimuksiin”, ärähdin hermostuen. En jaksanut enää jauhaa, vaan syöksyin empimättä taistelemaan vihollistani vastaan.
Taistelu valkoturkkista eloklaanilaista vastaan päättyi, kun kolli liukeni paikalta auttamaan eloklaanilaista, joka oli selvästi hädässä kahden kuolonklaanilaisen kynsissä.
”Pakene vain!” sähähdin kollin perään ja annoin hänen mennä. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ja taistelu näytti hieman rauhoittuneen. Kaikesta päätellen osa taistelijoista oli paennut aukiolta lepäämään, kuolemaan tai jättänyt taistelun kokonaan taakseen pettäen toverinsa. Viimeinen vaihtoehto oli yksi minun pahimmista peloistani. Kujakissayhteisön riveissä oli kissoja, joihin en luottanut pätkääkään. Vannoin, että jos yksikin heistä pettäisi minut, etsisin hänet kynsiini ja veisin väkisin takaisin Yhteisöön hänen loppuiäkseen.
Taisteleminen oli saanut minut väsyneeksi. Kun valkea kolli oli kadonnut klaanitoverinsa avuksi, pysähdyin hetkeksi aloilleni tasaamaan hengitystäni. Lihaksiani poltteli ja kehossani olevia haavoja kirveli. En ollut heikko, mutta tiesin kyllä omat voimani. Tämä taistelu ei näyttänyt olevan lähelläkään loppua, enkä voisi vaatia itseäni taistelemaan niin kauan, että tuupertuisin. Nälkä kurni vatsassani ja valtava raivo pyrki ulos sisältäni. Olisi päästävä hetkeksi pois tästä sekasorrosta, jonka keskellä ajatteleminenkin tuntui mahdottomalta. Päätin etsiä Päivänsäteen ja vetää hänet kanssani aukion ulkopuolelle. En jättäisi tytärtäni yksin eloklaanilaisten armoille.
Tummanharmaa naaraskissa löytyi pian Mesitähden kimpusta aukion toiselta laidalta. Molemmat taistelijat näyttivät rähjääntyneiltä ja väsyneiltä. Heidän turkeistaan uupui karvatukkoja ja molempien turkeissa oli punertavia värjäymiä, jotka kaiketi olivat peräisin joko heidän omastaan tai toistensa veristä. Kun Mesitähti ja Päivänsäde irtaantuivat toisilleen, olin lähtemässä syöksyyn heitä kohti. Epäonnekseni eteeni sattui juuri silloin kaksi eloklaanilaiskissaa, jotka näyttivät haastavan minut taisteluun.
”Pois tieltä, hiirenaivot!” sähähdin, mutta kaksi kissaa pysyivät visusti aloillaan ja katsoivat minua haastaen. Kirosin mielessäni, mutta olin jo päättänyt, etten jäisi taistelemaan näitä kissoja vastaan. Syöksähdin nopeasti sivuun kohti toistensa kimpussa taistelevia kissoja, päästäkseni pakoon vihollisiani. En ollut pakenija, mutta joissain tilanteissa se oli paras vaihtoehto. Turhaan minä kuluttaisin energiaani noita kissoja vastaan taistellen. Tavalliset rivisoturit olivat muiden heiniä, Mesitähti kuului minulle. Jouduin tekemään kovasti työtä väistelläkseni toistensa kimpussa painivia kissoja. Tässä kohtaa aukiota hääri kerrallaan kymmeniä kissoja, eivätkä he onnekseni kiinnittäneet sen koommin minuun huomiota. Vilkaistessani taakseni, huomasin karistaneeni minut haastaneet eloklaanilaiset kannoiltani. Tyytyväinen virne hiipi kasvoilleni, kun kiersin aukion toista laitaa pitkin kohti paikkaa, jossa Mesitähti ja Päivänsäde olivat kamppailleet.
Löytäessäni kaksikon, he olivat jälleen irtaantuneet toisistaan. Molemmat katsoivat toisia suoraan silmiin ja hengittivät raskaasti. He olivat toden totta väsyneitä. Olisin voinut liittyä osaksi heidän taisteluaan, mutta tiesin eloklaanilaisten rientävän heti päällikkönsä avuksi. Järkevin ratkaisu oli paeta hetkeksi paikalta ja palata sitten, kun olimme hieman levänneet. Loikkasin Mesitähden kimppuun, eikä valkoturkkinen kolli ehtinyt reagoida hyökkäykseeni. Heittäydyin vasten hänen kylkeään ja kaadoin kevytrakenteisen kollin vaivatta maahan. Näykkäsin hampaillani eloklaanilaisen kylkeä, ennen kuin kampesin itseni pystyyn ja riensin Päivänsäteen luokse.
”Tule, seuraa minua!” komensin tiukasti tytärtäni. Hänen väsyneille kasvoilleen piirtyi empivä ilme. Hän näytti siltä, kuin olisi valmistautunut väittämään vastaan. Nopeasti tämä ilme kuitenkin katosi ja naaras myöntyi. Sanaakaan sanomatta hän lähti juoksemaan perässäni pois aukiolta. Kuulin askeleita perässämme; joku oli lähtenyt peräämme. Askeleet vaimenivat, kissa oli luopunut takaa-ajosta. Kun vilkaisin juostessani hämärtyvän metsän halki taakseni, en nähnyt ketään.
Päästyämme joen rantaan, pysähdyimme viimein.
”Ole valppaana, täällä on takuulla läjäpäin eloklaanilaisia parantelemassa haavojaan”, kuiskasin tyttärelleni samalla, kun silmäilin hämärtyvää metsää. Täällä haisi veri, mutten ollut lainkaan varma tuliko se meistä vai jostain ympäristöstämme. Metsä vaikutti hiljaiselta, ellei ottanut huomioon kauempaa aukiolta kantautuvia taistelun huutoja.
”Tämä taistelu tulee kestämään yön yli, sano minun sanoneen”, ärähdin turhautuneesti. Olin kuvitellut eloklaanilaisten kaatamisen olevan helppo homma, mutta tuntui, että näitä taistelijoita oli enemmän kuin Malvaruusu oli kertonut. Oliko Eloklaani saanut lisävahvistusta, vai oliko se kapinen naaras valehdellut meille? Ravistelin päätäni. Nyt ei ollut oikea hetki miettiä sitä.
”Saalistetaan jotain ja levätään hetki. Meidän on turha palata taistelukentälle nälissään ja väsyneinä. Kun olemme levänneet, etsimme Mesitähden kynsiimme ja hoitelemme hänet jotenkin taistelukentän ulkopuolelle. Kuten huomasit, eloklaanilaiset vahtivat häntä tuolla kuin mitäkin pyhimystä. Hänen tappamisensa ei tule onnistumaan, ellemme pääse kauemmas taistelusta ja yli-innokkaista eloklaanilaisista”, sihahdin ja kohotin vasemman käpäläni ilmaan nuollakseni sitä. Kirottu eloklaanilainen, jota vastaan olin hyvän tovin aiemmin taistellut, oli onnistunut puraisemaan haavan jalkaani. Sitä kirveli hieman, mutta luojan kiitos se ei estänyt kävelemistä saatika sitten taistelua.
//Päivi?
KP-boosti käytössä
