Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
// TAISTELUTARINA (1109 sanaa taistelusta = 11TaP)
Oli hiljaista – epäilyttävän hiljaista. Seisoin metsänrajalla ja katselin tarkkaavaisesti nummille päin. Mesitähden olisi pitänyt olla täällä jo, muttei sitä valkoturkkista karvakasaa näkynyt missään.
Kolme aurinkohuippua sitten Deimos, Nefiri ja Hyökyaalto olivat saapuneet leiriin ja ilmoittaneet tavanneensa Mesitähden rajalla. Päällikkö oli kuulemma ollut yksin ja ilmoittanut olevansa rauhan asialla. Hän oli pyytänyt välittämään minulle viestin, jonka mukaan hän odottaisi minun saapuvan yksin rajalle tänä päivänä.
Päivänsäde oli ollut sitä mieltä, että yksin meneminen olisi liian suuri riski. Mutta luotin siihen, että Mesitähti saapuisi yksin ja pitäisi kyllä ympäristöä tarkasti silmällä. Hän kyllä huomaisi, mikäli takanani varjoissa piileskelisi joukko kujakissoja. Siispä olin taktikoinut ja päättänyt mennä yksin, mutta järjestänyt partion, joka kulkisi rajan ohi pian tapaamisemme jälkeen. Mikäli Mesitähti olisikin järjestänyt minulle ansan, partio tulisi ja auttaisi minut pois pinteestä – vaikka toki pärjäisin varmasti myös yksin muutamaa surkeaa eloklaanilaista vastaan.
Höristin korviani, kun erotin valkoisen hahmon tassuttelevan lähes lumettomalla nummella kohti metsää. Ketään muita ei näkynyt, Mesitähti oli yksin kuten oli luvannutkin. Sirorakenteinen kolli käveli ryhdikkäästi häntä pystyssä ja hänen kasvoillaan oli vakava ilme. Se ilme ei ollut samalla tavalla vakava kuin minulla, vaan Mesitähdelle tyypillisesti samaan aikaan rauhallinen ja oikeudenmukainen. Minä pidin ilmeeni kivikovana ja kylmänä, jotta kolli huomaisi miten paljon minä häntä halveksin.
Kun Mesitähti oli saapunut rajan tuntumaan ja noin kahden ketunmitan päähän minusta, hän pysähtyi. Kohtasin eloklaanilaisen katseen empimättä ja hän teki samoin.
“Mitä sinä tahdot?” kysyin halveksuen vihreäsilmäiseltä kissalta. Mesitähti pysyi rauhallisena vastatessaan:
“Tahdon neuvotella kanssasi sodan lopettamisesta ilman enempää verenvuodatusta.”
Kollin sanat kuultuani kasvoilleni piirtyi epäuskoinen virnistys. Räpäytin silmiäni ja pudistelin epäuskoisena päätäni. Tämänkö vuoksi olin vaivautunut paikalle? Nousin seisomaan.
“Voi voi, et taida todellakaan ymmärtää mistään mitään”, lausuin halveksuvalla äänellä ja siristin silmiäni. Mesitähti näytti samaan aikaan hämmentyneeltä ja pettyneeltä.
“En ymmärrä, miksi te tahdotte vuodattaa viattomien verta aivan turhaan”, Mesitähden ääni oli vakava ja hänen ilmeensä muuttui surumielisemmäksi. Hänen esityksensä ei uponnut minuun. Kolli yritti vain kerätä säälipisteitä, vaikka hän oli itse aiheuttanut tämän koko sotkun.
“Sinä olet itse aloittanut tämän”, aloin hermostua. Jo pelkästään Mesitähden näkeminen hermostutti minua, mutta hänen typeryytensä sai minut ihan oikeasti suuttumaan. Nostin ylähuultani ja paljastin eloklaanilaiselle valkeat hampaani. Kolli pysyi paikallaan eikä hievahtanutkaan, vaikka takuulla vaikutin melko uhkaavalta. Kollin pelottomuus vahvisti hänen typeryytensä. Hän luotti aivan liikaa itseensä ja valheelliseen hyvyyteensä. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että oikeasti kuvitteli olevansa hyvällä asialla ja toteutti omaa hyvyyttään tappamalla ja manipuloimalla muita?
“En ymmärrä, miksi sinä olet yhä vihainen minulle. Sinä veit jo yhden tyttäreni, luulisi sen tasanneen tilimme”, kolli naukui vaimealla äänellä. Puhuessaan tyttärestään, eloklaanilaisen vihreät silmät näyttivät kostuvan.
“Sinä tuhosit minun perintöni. Sinun vuoksesi minä olen kärsinyt koko ikäni. Sinä olet murhaaja ja aion todistaa pahuutesi kaikille, vaikka yritätkin kaikin tavoin pitää sen piilossa muilta esittämällä niin pyhää ja hyvää kissaa”, silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi ja kynteni liukuivat esiin. Minä en lankeaisi kollin puheisiin, tiesin kaiken hänessä olevan pelkkää silmälumetta. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri.
Mesitähti meni sanattomaksi ja näytti yhä vain surkeammalta. Hän pudisteli päätään, muttei irrottanut hetkeksikään katsettaan minusta. Kolli oli selvästi varuillaan, hän taisi vihdoinkin ymmärtää pelätä minua.
“Jos puhut siitä, mitä kauan sitten siellä kaksijalkalassa tapahtui, olen pahoillani. Kujakissojen silloinen johtaja ei antanut meille muuta vaihtoehtoa. Minä en olisi halunnut taistella, mutta oli väärin, että hän riisti meidän ja kaikkien muiden vapauden. Tähtiklaani hyväksyi tekoni, sillä se oli ainoa vaihtoehtoni siinä tilanteessa. Anteeksi. Mitä sinä vielä tahdot, että minä sanon tai teen?” kolli vaikutti epätoivoiselta. Häntä varmasti ärsytti se, etteivät kaikki uskoneetkaan hänen hyvyyteensä. Tämä kaikki oli silkkaa esitystä. Mesitähti ei ollut pahoillaan tai halunnut lopettaa sotaa muiden vuoksi, ainoastaan vain itsensä vuoksi. Hän oli itsekkäin kissa, jonka olin koskaan tavannut.
“Sinä et voi sanoa tai tehdä mitään, joka saisi tämän sodan loppumaan. Minä tahdon, että sinä kärsit kuten minäkin kärsin. Et tiedäkään kuinka paljon nautin, kun näen sinun anelevan epätoivoisena edessäni. Minä luovutan vasta, kun sinä ja kirottu klaanisi on tuhottu”, se oli viimeinen pisara, en voinut vastustella enää.
Kun Mesitähden katse käväisi takanani, ponkaisin itseni juoksuun. Nopea syöksy kohti Eloklaanin päällikköä ja paluuta ei ollut. Otin suuren riskin, joka aivan yhtä hyvin saattaisi koitua minun kohtalokseni, mutta en halunnut nähdä sitä mahdollisuutta. Luotin itseeni ehkä jopa vähän liikaa tällä hetkellä.
Mesitähti ei ollut ehtinyt varautua hyökkäykseeni, joten onnistuin hyökkäämään hänen kimppuunsa helposti. Iskeydyin vasten eloklaanilaispäällikön rintaa. Mesitähti ei aikaillut, vaan alkoi heti vastata hyökkäykseeni. Hän heittäytyi maahan selälleen hyödyntäen hyökkäykseni voimaa. Kolli jatkoi hyökkäykseni hyödyntämistä ja kiepsahti niskojensa yli takaperinkuperkeikalla takaisin jaloilleen niin, että hän sai painettua minut alleen maata vasten.
Mesitähti oli selvästi ketterämpi kuin minä, mutta voimaa häneltä ei tuntunut löytävän. Onnistuin potkaisemaan sirorakenteisen kollin vaivatta pois päältäni iskien takajalkani vasten hänen pehmeää vatsaansa. Kolli puhahti ilmojen karatessa hänen keuhkoistaan ja sain taas uuden mahdollisuuden hyökkäykseen. Nousin niin nopeasti ylös märästä maasta kuin suinkin pystyin ja syöksyin kynnet ojossa hurjasti sähisten kohti eloklaanilaista, joka oli yhä toipumassa aiemmasta potkustani. Sain heti huomata, ettei Mesitähti ollut mikään loistopuolustaja. Onnistuin vaivatta torjumaan hänen puolustuksensa ja sivaltamaan kynsilläni kollin valkeita kasvoja. Halusin tuhota hänet, halusin tehdä hänestä niin ruman, ettei kukaan koskaan voisi enää katsoa häntä tosissaan. Raivo oli vähällä sokaista minut ja minun oli tehtävä töitä, jotten antaisi raivolle kaikkea valtaa. Minun täytyi ajatella järjellä ja taktikoida, en voisi hyökätä kollin kimppuun suin päin.
Taistelu jatkui hetken, se näytti kääntyvän minun edukseni. Mesitähti toki oli ketterä ja nopealiikkeinen, muttei se auttanut. Hänellä oli rutkasti vaikeuksia ottaa hyökkäyksiäni vastaan ja pysäyttää niitä. Minun oli mietittävä nopeasti jokaista liikettäni, sillä en voinut antaa kollille mahdollisuutta päästä hyökkäämään kimppuuni. Olin erehtynyt antamaan hänelle sen mahdollisuuden pariin otteeseen ja sain katua sitä nopeasti. Minun oli lähes mahdotonta väistellä vihamieheni nopeita liikkeitä, teräviä kynsiä ja hampaita. Hän oli jo kerran onnistunut iskemään hampaansa kaulaani ja painamaan minut maata vasten, mutta kiitos mahtavien taistelutaitojeni, olin päässyt poissa pinteestä.
Nyt taistelu oli edennyt siihen pisteeseen, että olin saanut tehtyä loistohyökkäyksen ja Mesitähti oli aivan alakynnessä. Olin iskenyt hampaani hänen pehmeään kaulaansa ja valmistauduin antamaan kollille kuolettavan iskun. Malvaruusun mukaan hänen isällään oli vielä useita henkiä jäljellä, mutta yksikin menetetty henki olisi minun etuni. Mesitähti yritti rimpuilla irti otteestani, mutta en irrottanut otettani. Kun purin hampaitani enemmän yhteen kollin kaulalla, saatoin tuntea hänen kiihtyneen sydämensä sykkeen. Mesitähden täytyi olla peloissaan, sillä hän tiesi loppunsa lähestyvän.
Hetken jo kaduin aikailuani, sillä yllättäen tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Kimppuuni hyökännyt kissa repi minut pois valkoturkkisen kollin päältä, mutta nopeasti huomasin sen olleen minulle vain eduksi. Leukani eivät olleet avautuneet missään vaiheessa. Suuni oli täynnä punaiseksi värjäytyneitä karvoja, jotka syljin maahan päästyäni irtaantumaan hyökkääjän otteesta.
“Ei! Mesitähti!” joku paikalle saapuneista eloklaanilaisista parahti huomatessaan, kuinka heidän päällikkönsä makasi henkihievereissä maassa. Kollin kasvoille oli piirtynyt kivun vääristämä ilme ja hänen kaulastaan pulppusi sydämen sykkeen tahdissa punaista verta.
Kehoni alkoi hytkymään ja kasvoilleni piirtyi voitonriemuinen virnistys. Katseeni kääntyi tabbykuvioiseen kolliin, joka oli kääntänyt jäänsinisen katseensa kuolevaan päällikköönsä.
“Hupsis”, naurahdin tyytyväisenä nähdessäni, kuinka kauhistunut tämä tummaturkkinen kolli oli, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Sain hetken aikaa tarkastella kissoja, jotka olivat saapuneet paikalle: neljä eloklaanilaista, joista kaikki näyttivät soturi-ikäisiltä. Tiesin heti, etten pärjäisi yksin taistelussa heitä kaikkia vastaan. Olin jo valmis ottamaan jalat alleni, mutta aikeeni muuttui kuullessani takaani lähestyviä juoksuaskeleita. Vihreä, tyly katseeni kääntyi Tyrskytiikeriin ja niihin muihin, jotka olin nimennyt partioon.
“Te olette myöhässä”, tuhahdin ärsyyntyneesi piiskatessan hännälläni ilmaa. Kissojen olisi pitänyt saapua paikalle paljon aiemmin, jos he olisivat tehneet kuten pyysin. Inhosin yli kaiken sitä, kun minun käskyjäni ei toteltu. Nyt ei kuitenkaan olisi aikaa alkaa vääntämään tästä, sillä eloklaanilaiset tuskin päästäisivät meitä menemään taisteluitta. Toisaalta myös minä janosin taistelua, Mesitähti vastuksena oli ollut aivan liian helppo minun makuuni.
//kahakkaan osallistuvat?
KP-boosti käytössä
