Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
//TAISTELUTARINA, 7TaP
En liiemmin viettänyt kallista aikaani Tyrskytiikerin inhottavassa seurassa – en etenkään kahdestaan hänen kanssaan – mutta tänään oli poikkeus. Päivänsäde oli yllättäen anonut lupaa jäädä pois partiosta, ja koska perijättäreni oli todella näyttänyt väsyneeltä, olin antanut hänelle luvan laiskotteluun.
Aivan sattumalta olimme Tyrskytiikerin kanssa törmänneet Koivumetsässä kahteen kissaan, joista molemmat löyhkäsivät vahvasti Eloklaanilta. En voinut uskoa, että Eloklaanin jäsenet olivat rikkoneet asettamiani sääntöjä ja ylittäneet rajan noin vain! Koppavaksi osoittautunut kilpikonnalaikukas naaras sai minut raivostumaan. Hän koetteli hermojani hymyissä suin siihen saakka, kunnes minulle riitti. Tein varoittamatta nopean syöksyn suulasta kakaraa kohti, ja eloklaanilaisen hymy hyytyi hetkessä. Tämä parkui ystäväänsä – jonka nimi avunhuudosta päätellen oli Hallavarjo – avukseen. Valkea kolli ei aikaillut, vaan syöksyi minua kohti pelastaakseen klaanitoverinsa.
Tyrskytiikeri ei tiedetysti ollut tunnettu ketteristä ja nopeista liikkeistään, joten hänen takiaan laikukas naaras pääsi livahtamaan pakoon. Ihme kyllä raidallinen kujakissa ymmärsi lähteä hänen peräänsä. Kanssani taisteleva eloklaanilaiskolli oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija. Se tuki ajatustani siitä, ettei Eloklaanissa juurikaan panostettu taisteluharjoituksiin, toisin kuin Kuolonklaanissa. Valkea kissa yritti sivaltaa minua kynsillään. Vaikken itsekään ollut mikään ketterin kissa, onnistuin väistämään ongelmitta huonon taistelijan kynnet. Ennen kuin vihollinen ehti edes tajuta, vastasin hänen hyökkäykseensä samanlaisella sivalluksella. Kolli ei ehtinyt väistää kynsiäni, vaan ne iskeytyivät kipeän näköisesti ja kuuloisesti toisen kuonoon. Punainen veri roiskahti haavasta kollin vitivalkealle turkille ja tämä parahti kivusta. En antanut armoa, vaan kävin uuteen hyökkäykseen, tällä kertaa loikaten viholliseni päälle. Hallavarjoksi kutsuttu kolli yritti kamppailla vastaan, muttei mennyt kauaakaan kun sain jo painettua hänet alleni maahan. Kolli makasi allani kyljellään, kun minä seisoin hänen niskansa takana toisen käpälän kynnet hänen päänsä päällä ja toisen kaulalla. Hetken kissa yritti rimpuilla irti otteestani, mutta kun puristin kynsiäni aina vain lujemmin hänen kaulaansa, hän lopetti.
”Tämä ei ole teidän reviiriänne”, sihisin hampaat irvessä viholliseni korvaan, ”mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?”
Kolli yritti vastata jotain, mutten halunnut kuulla hänen turhia sanojaan, joten nostin kollin pään päällä lepäävän käpälän ylös ja iskin sillä häntä kasvoihin. Kissa sähähti ja alkoi taas rimpuilla, mutta kuten ei aiemminkaan, ei siitä nytkään tullut mitään.
”Se kysymys ei ollut esitetty sinulle, hiirenaivo. Mutta tämä on: missä Eloklaanin uusi leiri sijaitsee?” kysyin kylmällä äänellä, vaikka tiesin, että tuskin saisin vastausta kysymykseeni. Tämä turha kissa vaikutti juuri sellaiselta, joka ajatteli klaaniaan ja läheisiään loppuun saakka; olihan hän pelastanut klaanitoverinsa uhkarohkeasti, vaikka oli varmasti tiedostanut olevansa surkea taistelija. Minun mielestäni hänen tekonsa oli silkkaa typeryyttä. Ei nuoremmalla naaraalla näyttänyt olevan ongelmia pakenemisen kanssa, hän olisi varmasti selvinnyt ilman tätä tumpeloa.
”Sitä minä en kerro”, soturi sähähti ja kierähti yllättäen selälleen, yrittäen iskeä kyntensä minuun. Vastaanotin alkaneen hyökkäyksen ja kamppailimme pienen hetken lumessa keskenämme. Me molemmat varmasti tiesimme, että tämä ei tulisi päättymään eloklaanilaisen kannalta hyvin. Oli säälittävää katsoa, kuinka kovasti hän yritti taistella henkikultansa puolesta. Jos tämä Hallavarjo olisi ollut puhelias tapaus, olisin voinut jättää hänet henkiin. Hän ei olisi palannut enää kotiklaaniinsa, vaan siirtynyt kanssamme yhteisön leiriin vahdittavaksi.
Mutta hän oli todistanut, ettei kunnioittanut minua lainkaan, enkä voinut antaa sitä anteeksi. Kun kamppailu päättyi minun saatua tiukka ote kollin kaulasta, oli aika lopettaa tämä sekoilu. En voinut käsittää, miten olin näin pitkäksi ajaksi jäänyt tasitelemaan tällaisen surkimuksen kanssa! Upotin hampaani syvälle kissan pehmeään kaulaan empimättä. En antanut hänelle mahdollisuutta sanoa enää mitään. Hänen puheensa oli puhuttu, ja nyt hän saisi katua sitä, ettei keksinyt parempaa sanottavaa. Mitä tiukemmaksi puristin otettani, sitä vaikeammaksi kollin hengittäminen kävi. Jossain vaiheessa hän kai alkoi panikoida, sillä kissa alkoi heilua armottomasti puolelta toiselle, yrittäen päästä irti otteestani. Eloklaanilaiset sitten olivatkin typeriä! Muka halusivat pelastaa kaikki, mutteivät kyenneet pelastamaan edes itseään. Tarvittiin enää vain viimeinen puraisu, ja tämä turha taistelu oli ohi. Hetkessä kissa valahti elottomaksi, kun veri tulvahti suuhuni. Irrotin otteeni vihollisesta ja katsoin häntä inhoten.
”Hyvää yötä, hiirenaivo”, tuhahdin ja tönäisin käpälälläni elottoman soturin valkoista turkkia, joka oli alkanut kovaa vauhtia värjääntymään punaiseksi. Soturin sammuneet silmät olivat yhä auki ja ne osoittivat kohti taivasta, joka erottui yläpuolellamme koivupuiden alastomien oksien takaa. Tämä kissa totta tosiaan oli kuollut, ja se oli hänelle aivan oikein. Ei kukaan tuollainen ansainnut elää, se nyt vain oli tosiasia, jonka varmasti eloklaanilaisetkin olivat huomanneet. Mitä klaani teki soturilla, joka ei osannut taistella? Niinpä! Ei yhtään mitään.
Jätin kissan makaamaan maahan ja lähdin tallustamaan Tyrskytiikerin lumeen jääneitä jälkiä pitkin eteenpäin. En luottanut kujakissaan lainkaan, enkä olisi ihmetellyt yhtään, jos hän olisi pulassa. Minun olisi kuitenkin pelastettava hänet, sillä Kujakissayhteisöllä ei ollut varaa menettää enää yhtäkään jäsentä..
//Tyrsky?
