Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Oli aivan tavallisen tylsä ja uuvuttava päivä. En ollut saanut aikaiseksi juuri mitään, sillä Päivänsäteen hermoja raastavat pennut – tai joku heistä – olivat nähneet painajaisia läpi yön ja pitäneet minutkin valveilla. Olin jo hetken harkinnut vaihtavani pesää lopullisesti, mutta luopunut ajatuksesta nopeasti. Pennut olivat jo pian nelikuisia, joten jos joku häädettäisiin pesästä niin pennut. Minä olin kuitenkin tämän Yhteisön johtaja, enkä suostuisi siihen että jotkut kitisevät pennut ajaisivat minut pois valitsemastani pesäpaikasta. Vaikka pennut olivatkin Päivänsäteen, en ollut löytänyt yhteyttä heihin. Tietysti olin viettänyt heidän kanssaan aikaa ja yrittänyt antaa tuoreille yhteisöläisille mahdollisimman hyvän kuvan itsestäni, jotta he voisivat oppia arvostamaan ja kunnioittamaan minua.
Luojan kiitos pennut olivat lähteneet pesästä aamuvarhain isänsä kanssa, jotta olin saanut edes hetken nukuttua. Olinkin noussut vasta aurinkohuipun aikaan, kun pennut olivat palanneet pesään nukkumaan. Päätin, että käyttäisin tämän päivän Eloklaanin tuhoa suunnitellen. Päivänsäde oli kaiketi lähtenyt leiristä, kun häntä ei näkynyt missään, joten jouduin suunnittelemaan yksin. Meidän täytyisi tavata Henkäystähti ja kuolonklaanilaiset ennen hiirenkorvan loppua, jotta pääsisimme suunnittelemaan Mesitähden murhaa ja hänen klaaninsa tuhoamista ihan tosissaan. Kuolonklaanin päälliköllä varmasti oli omat sanansa sanottavana asiaan, ja ikävä kyllä minun olisi kuunneltava myös häntä.
Inhosin kompromissien tekemistä, mutta tällaisessa tilanteessa minulla ei liiemmin ollut vaihtoehtoja. Vaikka Yhteisö olikin vahva myös yksin, ilman Kuolonklaania me emme voisi tuhota Mesitähteä. Halusin tämän sodan olevan ohi ennen lehtikatoa. Mitä pidempään olin poissa kaksijalkalastani, sitä enemmän kaipasin sinne.
Katseeni kääntyi leirin sisäänkäyntiin, josta asteli sisään partio. Olin jo kääntämässä vihreiden silmieni katsetta toisaalle, kun huomioni kiinnittyi kissaan, joka ei ollut Yhteisön jäsen. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tunnistin kilpikonnalaikukkaan naaraskissan samaksi, jonka olimme Tyrskytiikerin kanssa löytäneet vaeltelemasta reviiriltämme lehtikadon aikaan. Kapinen eloklaanilainen oli päässyt sillä kertaa karkuun, mutta nähtävästi nyt tilanne oli päätynyt toisin. Nefirin katse kohdistui minuun ja naaras tassutteli ryhdikkäästi luokseni muu partio perässään.
”Löysimme tämän eloklaanilaisen reviiriltämme kiipeilemästä puissa. Omien sanojensa mukaan hän haluaa liittyä Kujakissayhteisöön, mutta sinä päätät, uskotko häntä vai et”, valkea naaras ilmoitti rauhallisella äänellä.
”Selvä”, vastasin kylmän rauhallisesti ja ohitin Nefirin päästäkseni laikukkaan naaraskissan eteen. Kissa kohtasi katseeni empimättä ja nosti leukansa pystyyn. Hänen ilmeensä oli inhottavan ylimielinen ja itsevarma, että se sai turkkini kihelmöimään.
”Me olemmekin tavanneet”, lausahdin latteasti ja lähdin tassuttamaan kissan ohitse, heilauttaen tälle häntääni käskyksi seurata, ”tule, mennään hetkeksi juttelemaan kahdestaan.”
Nefiri ja muut partion jäsenet jäivät aloilleen, kun laikukas naaraskissa lähti seuraamaan minua. En vienyt häntä yhteenkään pesään, vaikka hän todennäköisesti eloklaanilaisena tunsikin niistä jokaisen. Sen sijaan siirryimme hieman syrjemmälle leirin aukiolla, juuri sellaiseen sopivaan paikkaan jossa ei ollut ylimääräisiä korvapareja kuuntelemassa.
”Mikä sai sinut lähtemään Eloklaanista?” esitin suoran kysymyksen ja käännyin taas tuntemattoman kissan puoleen.
”Sinäkö olet tämän Kujakissayhteisön johtaja?” naaras sivuutti kysymykseni, ohitti katseeni ja silmäili leirin pääaukiota arvostellen. En pitänyt lainkaan siitä, miten vähän hän osoitti kunnioitusta minua kohtaan. Mikäli en olisi ollut niin kiinnostunut tämän naaraan tarkoitusperistä, olisin antanut hänelle opetuksen. Viime tapaamisellamme kissa oli paljastunut varsin suulaaksi tapaukseksi, joka puhui enemmän kuin teki. Vikkelä jaloistaan ja terävä sanoistaan hän oli, mutta esimerkiksi kissan taistelutaidot ja kyky kunnioittaa muita olivat olemattomat.
”Olen”, vastasin pakottaen itseni pysymään rauhallisena, ”et vastannut kysymykseeni, eloklaanilainen.” Viimein naaraskissan vihreä katse siirtyi takaani minuun.
”Mikä se kysymys olikaan?” naaraan käytös alkoi hetki hetkeltä enemmän ärsyttää minua, ”ai niin, miksi lähdin Eloklaanista.. Kysyisit ennemmin miksi en lähtenyt! Se klaani on täynnä epäluotettavia inhotuksia, jotka pettävät heti tilaisuuden tullen. Lisäksi olen kyllästynyt koko perheeseeni, Mesitähtikin on yksi valehteleva, kaikkia mielistelevä ja niin pyhää esittävä liero.”
No niin, nythän tämä kävi vasta mielenkiintoisesti. Kasvoilleni piirtyi hento, tyytyväinen virnistys. Puhuessaan eloklaanilainen ei kiihtynyt juurikaan, mutta hänen silmissään leimusi raivo. Joko hän oli erittäin lahjakas valehtelija tai sitten hän oikeasti oli sanojensa kanssa tosissaan – minä uskoin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
”En ole yllättynyt siitä, että eloklaanilaiset pettävät. Mitä sinun perheesi on tehnyt?” utelin hienovaraisesti, lähinnä selvittääkseni mihin sukuun tämä muukalainen kuului.
”Eivät varsinaisesti mitään muuta kuin ovat vain olemassa, eivätkä osaa arvostaa minua pätkän vertaa”, laikukas naaras naukaisi päätään pudistellen, ”paitsi Mesitähti. Hän on tehnyt ja paljon. Millainen isä rankaisee tytärtään ihan pienistä asioista vain rankaisemisen ilosta? Puhumattakaan siitä, miten hän suorastaan kutsui teidät tänne ja on kaikin tavoin aivan hiirenaivo.”
Minä todella aloin pitää tämän kissan puheista, mutta yksi asia sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni: hän oli sukua Mesitähdelle ja samalla myös Päivänsäteelle. Vaikka naaras vaikuttikin potentiaaliselta jäseneltä Kujakissayhteisölle, en voinut suhtautua häneen kovinkaan positiivisesti. Mitä jos tämä olikin Mesitähden juoni? Jos se katala ketku oli lähettänyt sukulaiskissansa luoksemme selvittääkseen mitä me suunnittelimme. Jos tilaisuuden tullen tämä laikukas soturi pakenisi kertomaan kaiken kuulemansa ja näkemänsä – eli tiedot Päivänsäteestä – Eloklaanille ja pettäisi meidät. En voisi ottaa sitä riskiä, mutta en voisi myöskään ajaa tätä kissaa pois. Hänen tiedoistaan voisi olla meille hyötyä, sillä hän tiesi minne Eloklaani oli perustanut uuden leirinsä, millainen se oli ja mitkä olivat sen heikkoudet. Meille voisi olla hyötyä hänen tiedoistaan.
”Oletko sinä Mesitähden sukulainen? Millä tavalla?” en voinut vastustaa kysymyksen esittämistä, ja se ikään kuin karkasi suustani. Onneksi laikukas naaras ei näyttänyt pahastuvan. Hänen terävä katseensa kohdistui taas minuun ja kissa lausui vastauksen halveksuen:
”Hän on isäni.”
Se oli vastaus, jota olin pelännyt. Sisarentytär tai pennunpentu ei olisi ollut niin paha, mutta että Mesitähden tytär. Se tarkoitti, että tämä kissa oli Päivänsäteen sisko. Ajatuskin siitä sai aikaan inhotuksen. Olin halunnut pitää kasvattityttäreni mahdollisimman kaukana verisuvustaan, ja nyt yksi hänen läheisistä sukulaisistaan seisoi meidän leirissämme. Päivänsäde pamahtaisi paikalle hetkenä minä hyvänsä ja saisi sen selville. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta sisintiäni kalvoi pieni pelko siitä, että tyttäreni löytäisi yhteyden sisarensa kanssa ja kyllästyisi minuun. Minun silmissäni verisukulaisuus ei tarkoittanut mitään ja siksi olinkin oppinut rakastamaan Päivänsädettä kuin omaa pentuani, mutta hän ei ollut koskaan kohdannut sukulaisiaan. Toisaalta tiesin pelkoni olevan naurettava, Päivänsäde oli kasvanut Yhteisössä minun kanssani ja oppinut vihaamaan sukulaisiaan. Tuskin yksi mahdollinen poikkeus saisi häntä kääntämään takkiaan ja kääntymään meitä vastaan.
”Sepä mielenkiintoista”, tokaisin mietteliäänä, mutta jatkoin hieman terävemmällä äänellä, ”me emme esittäytyneetkään vielä. Minä olen Keijukainen, tämän Yhteisön johtaja. Mikä on sinun nimesi?”
”Malvaruusu”, eloklaanilainen vastasi empimättä, ”miten on, näetkö sinä minun potentiaalini? Tahdotko minut osaksi yhteisöäsi?”
Ellei tilanne olisi ollut niin vakava, olisin voinut alkaa nauramaan. Kissa kuvitteli itsestään liikoja, luuli selvästi olevansa korvaamaton ja täydellinen. Mutta Yhteisön säännöt olivat selvät; kun kerran astui yhteisön reviirille, ei päässyt pois. En tekisi tämän kissan kohdalla poikkeusta, vaikka hän olikin Mesitähden tytär ja entinen eloklaanilainen.
”En minä sinun potentiaalistasi tiedä, mutta sinä saat jäädä. Ymmärtänet varmaan, että emme voi noin vain luottaa entiseen eloklaanilaiseen ja Mesitähden tyttäreen, joten toistaiseksi olet Kujakissayhteisön vanki. Et saa poistua leiristä ja tehtäväsi on todistaa, että olet luottamukseni arvoinen”, nau’uin hento hymy kasvoillani. Malvaruusuksi esittäytynyt naaras ei vaikuttanut järin tyytyväiseltä.
”Uskomatonta! En voi käsittää, miten vaikeaa teillä on luottaa minuun. Mutta aivan sama, kai tämä on parempi vaihtoehto kuin Eloklaanissa oleminen. Toivottavasti sinä ja Yhteisösi olette oikeasti minun arvoisiani, sillä en aio olla osa mitä tahansa kissajoukkoa”, naaras tuhahti leuka pystyssä. Olin jo kyllästynyt tämän kissan ylimieliseen käytökseen, joten en pilannut hänen iloaan kertomalla, että päätös hänen osallisuudestaan ei ollut enää hänen. Nousin ylös toivottaen kissalle hyvät päivänjatkot ja siirryin etäämmälle tarkkailemaan naarasta. Heti kun Päivänsäde palaisi, kertoisin hänelle uutiset.
KP-boosti käytössä
