Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Katseeni kääntyi vaistomaisesti Härmän suuntaan, joka ilmoitti haistavansa kujalla kuoleman löyhkän. Nuuhkaisin ilmaa ja kykenin nopeasti toteamaan kollin olleen oikeassa; ilmassa leijaili laimea, mutta aivan selvä kalman haju. Nyökkäsin vakavailmeisenä ja haistelin ilmaa yrittäen löytää hajun lähteen, mutta suorastaan surkea hajuaistini ei taaskaan tehnyt vaikutusta edes minuun itseeni. Yritin pysytellä mahdollisimman normaalina ja ilmeettömänä, vaikka olinkin todella ärsyyntynyt heikkoon hajuaistiini. En halunnut muiden partiossa olevien huomaavan, kuinka vaikeaa minun oli lähteä seuraamaan hajujälkeä, joten pysäytin partion ja käänsin taas katseeni Härmään.
”On onnenpäiväsi: pääset esittelemään taitojasi minulle. Jos löydät hajun lähteen, olet pienen askeleen lähempänä luottamukseni ansaitsemista”, naukaisin leveä virnistys kasvoillani. En ollut vielä ollenkaan varma, mitä mieltä olin Härmästä. Raidallinen kolli oli selvästi ilmaissut olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että säännöistä oli pidettävä kiinni jos sellaiset oli. Oli ollut ilo kuulla moista, sillä kerta Härmä tiedosti sääntöjen ja rangaistusten tärkeyden, hän tuskin uskaltaisi rikkoa niitä. Härmä silmäili minua hetken, kunnes nyökkäsi ja lähti hitain askelin seuraamaan hajujälkeä. Me Keijon kanssa seurasimme Härmää, joka suuntasi suuremmalta kujalta hieman pienemmälle. Olimme selvästi oikealla suunnalla, sillä kalman haju voimistui entisestään. Nyt myös minä olisin kyennyt seuraamaan hajujälkeä. Päätin kuitenkin seurata Härmää, sillä jos nyt olisinkin ottanut ohjat käpäliini, joku olisi varmasti nähnyt esitykseni läpi.
Kujaan molemmin puolin reunustivat kiviset, suuret kaksijalanpesät ja siellä täällä lojui roskia ja haisevia metallisäiliöitä. Voimistuva kuoleman haju tuli selvästi kujan perältä. Nyrpistin inhoten nenääni, kun hivuttauduin katsomaan hajun lähdettä Härmän vierelle. Karu näky sai minut irvistämään.
Roskien seassa lojui kissan ruumis. Valkoturkkinen kissa makasi epäluonnollisessa asennossa vatsa taivasta kohti mustien säkkien päällä. Viileästä säästä huolimatta mätäneminen oli jo alkanut, ja Mäihän ruumiista nouseva löyhkä oli jotain hirvittävää.
”Pyh”, tuhahdin ja ravistelin inhoten päätäni, ”Mäihä, sinä et tosiaankaan ole nyt parhaimmillasi. Mitä ihmettä olet touhunnut, kun olet siihen mennyt kuolemaan?”
En ollut lainkaan surullinen, mutta silti oloni muuttui kummalliseksi silmäillessäni elotonta kissaa. Siirryin sivummalle niin, että näin Mäihän elottomat kasvot. Hänen kirkkaankeltaiset silmänsä olivat yhä auki, mutta niissä aiemmin ollut terävä ja tarkkaavainen katse oli hävinnyt. Lasittunut katse tuntui osoittavan suoraan minuun päin, joten siirryin inhoten sivummalle.
”Tämä on nyt kyllä Mäihälle äärimmäisen noloa. Kuolla nyt ilman taistelua. Tarttukaahan siitä raukkaparasta kiinni ja seuratkaa minua. En tahdo, että kaksijalat vievät vahingossakaan Mäihän ruumista pois minun kaksijalkalastani”, käskytin muita. Vilkaisin vielä kerran elottomana makaavaa Mäihää ennen kuin käänsin hänelle selkäni. Enää minun ei tarvinnut pelätä, että hän pettäisi minut, jos jättäisin hänet vartioimatta. Aioin pitää huolen siitä, että kun Mäihä kerran oli astunut kaksijalkalaan, hän ei pääsisi koskaan pois. Hänen ruumiinsa olisi ikiajoiksi vangittu minun kaksijalkalaani ja minun sääntöjeni alle, ja se jos joku oli minusta mukavaa.
//Härmä?
