Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kuolonklaanin reviiri
Katsoin tyytyväisenä, kuinka Toivehämyksi esittäytynyt nuorukainen kipitti ulos palaneesta kaksijalanpesästä. Kun kissa oli kadonnut kulman taakse, käänsin katseeni Päivänsäteen suuntaan.
”Seuraa häntä vähän matkaa ja varmista, että hän lähtee varmasti”, komensin kasvattitytärtäni rauhallisella, mutta hiljaisella äänellä siltä varalta, että entinen kuolonklaanilaiskolli olisikin jäänyt salakuuntelemaan meitä. Harmaavalkoinen naaras nyökäytti päätään:
”Ajattelin itse juuri aivan samaa.” Päivänsäde lähti hiljaa hiipimään mustan kollikissan perässä ulos pesästä, ja minä jäin yksin pesään. Punatähden kuolema ja Henkäysvarjon valtaannousu olivat ehdottomasti tämän päivän parhaat uutiset. Säästyisimme isolta vaivalta, kun Punatähteä tarvitsisikaan surmata. Meillä oli panttivankina Sulkavirta ja tämän syntymättömät pennut ja minä satuin tietämään, että Henkäysvarjo – nykyisin Henkäystähti – välitti erityisen paljon perheenjäsenistään.
”Onko kaikki hyvin?” Leopardin lämmin naukaisu keskeytti ajatukseni, ja vihreä katseeni kääntyi palaneen pesän sisäänkäynnille ilmestyneeseen naaraskissaan. Laikukas, vaaleanruskea naaras katsoi minua ystävällisesti kuten tavallisestikin.
”Onko täällä joku ylimääräinen?” Leopardi kysyi haistellessaan ilmaa ja haistettuaan kuolonklaanilaisen tuoksun. Pudistin päätäni.
”Ei ole enää, ystävä hyvä. Olisitko niin kiltti ja kävisit saalistamassa minulle jotain? Olen hurjan nälkäinen”, pyysin väläyttäen tekaistun hymyn sisäänkäynnillä seisovalle hyväuskoiselle Leopardille. Naaras nyökkäsi.
”Oi, tietenkin. On varmasti raskasta johtaa näin isoa kissajoukkoa ihan yksin. Yritän olla niin nopea kuin vain voin!” Leopardi lupasi lämpimällä äänellä ja kääntyi ympäri lähteäkseen saalistamaan. En voinut käsittää, miten hyväuskoinen typerys Leopardi olikaan. Se oli minun onneni, että juuri hän oli liittynyt yhteisöön, vaikken erityisemmin naaraasta pitänytkään. Hän teki mitä vain käskin, eikä koskaan epäillyt sanojani tai tarkoitusperiäni. Totta puhuen Leopardi oli oikeastaan erinomainen yhteisöläinen, ja muut olisivat saaneet ottaa joissain asioista hänestä jopa mallia!
Päivänsäde ja Leopardi palasivat kutakuinkin yhtä aikaa. Leopardi oli saanut kiinni oravan, jonka jaoin tyttäreni kanssa. Syömisen lomassa selitin Päivänsäteelle uusimman suunnitelmani:
”Koska Punatähti on kuollut, meidän ei tietenkään tarvitse tappaa häntä enää. Suuntaamme siis hetimmiten Kuolonklaanin leiriin Sulkavirran kanssa ja ilmoitamme aikeistamme Henkäystähdelle, kuolonklaanin uudelle päällikölle. Mikäli hän ei suostu, saat kunnian haavoittaa Sulkavirtaa ja Henkäystähti saa mahdollisuuden muuttaa mielensä.” Päivänsäde kuunteli minua tyytyväisesti päätään nyökytellen.
”Entä jos hän ei suostu? Olemme siinä tapauksessa hirvittävässä alakynnessä Kuolonklaanin leirissä, jos he alkavat vihamielisiksi. Pitäisikö meidän ottaa muita mukaamme ihan vain varalta?” harmaa naaraskissa kysyi empien. Hän oli oikeassa, mutta siitä huolimatta naaraan suunnitelma ei ollut kovinkaan hyvä. Siksi pudistelin päätäni.
”Jos me ryntäämme Kuolonklaanin leiriin isolla joukolla, meitä pidetään välittömästi uhkana. Mutta jos palautamme kahdestaan Sulkavirran ja ilmoitamme yhteisön hyökkäävän mikäli emme palaa aamuun mennessä.. No, olemme ehkä silloinkin uhka, mutta minä pidän tästä ideasta enemmän. En tahdo viedä yhteisön jäseniä klaaniin, ellei ole aivan pakko”, naukaisin päättäväisesti, antamatta Päivänsäteelle enää mahdollisuutta väittää vastaan. Nuori naaras myöntyi ja nyökäytti päätään.
”Sinä, arvon tyttäreni ja perijättäreni, saat kunnian kertoa Sulkavirralle hänen kotiinpaluustaan”, tokaisin väläyttäen Päivänsäteelle pienen hymyn. Naaras nyökkäsi jälleen. Orava oli jo kaluttu läpikotaisin, joten tummanharmaa naaras lähti ulos palaneesta pesästä etsiäkseen Sulkavirtaa, joka oli jätetty Nefirin vastuulle.
Aurinko oli jo laskenut, kun me lähdimme Päivänsäteen ja Sulkavirran kanssa kohti Kuolonklaanin rajaa. Olin selittänyt lyhyesti muille yhteisön jäsenille aikeemme; kävisimme Kuolonklaanin leirissä ja ellemme palaisi ennen auringonnousua, Tyrskytiikeri ja Järkäleloikka saisivat kunnian johdattaa yhteisöläiset luoksemme ja hyökätä vihollisen kimppuun. En muuten olisi antanut Tyrskytiikerille moista vastuuta, mutta hän oli yksi ainoista yhteisön jäsenistä, jotka tunsivat Kuolonklaanin reviirin ja klaanien tavat.
Pakkanen oli kiristynyt entisestään, ja taivaalta alkoi leijailla valkeita lumihiutaleita. Sirppimäinen kuu oli kadonnut pilviverhon taakse, eikä tähtiäkään näkynyt.
”Jos yrität jotain, sinä ja syntymättömät pentusi kuolevat välittömästi”, tiuskaisin harmaanruskealle Sulkavirralle, kun ylitimme Kuolonklaanin rajan. Sulkavirta siristi kellertäviä silmiään:
”En aio yrittää mitään, usko pois. Tahdon vain palata perheeni luokse.” Kohautin lapojani ja kiristin tahtiani jättäen Sulkavirran taakseni. Päivänsäde kulki raidallisen naaraan perässä, sillä hän oli meistä ainoa, joka ei tuntenut lainkaan Kuolonklaanin reviiriä. Olin yrittänyt kuvailla tyttärelleni klaanien reviireitä, mutta omat muistikuvani olivat vuodenaikojen saatossa heikentyneet. Mutta nyt kun kävelin Kuolonklaanin reviirillä, paikat alkoivat hiljalleen muistua mieleeni. Ympärillämme kasvoi harvakseltaan puita, mutta reviirin eteläosa muistutti enemmän nummea kuin metsää. Vasemmalle kaukaisuuteen jäivät kaksi pientä kukkulaa ja pian näkisimme Kivikukkulan ja sen takana sijaitsevan Hehkulammen. Kuolonklaanilaiset olivat puhuneet lammen ihmeellisyydestä Viherlehtisin, mutten ollut koskaan päässyt näkemään, oliko sen vesi oikeasti sinistä silloin.
Kuolonklaanin leirin piikkihernemuuri näkyi edessäpäin, ja me kiristimme tahtia. Suuntasimme idässä sijaitsevan sisäänkäyntitunnelin luokse – minä tietysti ensin Sulkavirta perässäni ja Päivänsäde perää pitäen. Lumen tulo oli lakannut puolivälissä matkaa, mutta routaiseen maahan oli ehtinyt ilmestyä ohut lumikerros. Polkuanturoitani pisteli, kun talloin kylmää, tuoretta lunta.
Epäröimättä astuin rahvain askelin piikkihernetunneliin. En hidastanut vauhtiani tunnelin päässä, vaikka tiesin sen olevan hieman uhkarohkea temppu. Noin vain tassuttelin sisään leiriin ja kohtasin häijyn kuolonklaanilaisen pimeässä kiiluvan katseen.
”Seis!” kissa naukaisi kovaan ääneen ja asettui eteemme, vaatien meitä pysähtymään. Niin vain tästä tapahtumasta tuli iloinen jälleennäkeminen. Ei minun osaltani, vaan eteemme asettuneen kuolonklaanilaisen ja Sulkavirran osalta. Harmaaraidallisen kollin ilme muuttui hetkessä, kun hän tunnisti leiriin astelleen Sulkavirran sisarekseen.
”Sulkavirta!” Sähkötuho henkäisi ja katsoi epäuskoisena tiinettä sisartaan, ”Pimeyden Metsälle kiitos, että olet kunnossa!” Sitten soturin ilme vakavoitui, ja minun kasvoilleni piirtyi tekohymy, vanha klaanitoverini selvästi tunnisti myös minut, hurraa!
”Hentotassu? Mitä tämä tarkoittaa, ja millä asialla te olette?” juro soturi vaati selitystä. Sulkavirta oli avaamassa suutaan, mutta Päivänsäde vaiensi naaraan heilauttamalla häntäänsä tämän naaman edessä.
”Se selviää kyllä sinulle aikanaan. Olepas kiltti soturi ja hae päällikkösi paikalle”, komensin kuin Sähkötuho olisi ollut alaiseni. Kolli siristi silmiään ja vilkaisi Sulkavirtaa, joka nyökkäsi päätään. Se sai vauhtia Sähkötuhon jalkoihin, ja kolli lähti kävelemään kaatuneen kuusen taakse. Hän vilkuili peräänsä niin kauan, että katosi näkyvistä.
Emme joutuneet odottelemaan Henkäystähteä kauaa. Harmaaraidallinen kolli käveli poikansa edellä luoksemme vakava ilme kasvoillaan. Tuore päällikkö oli nähtävästi herätetty kesken kauneusunieen, sillä kolli näytti hyvin väsyneeltä. Hän silmäili minua ja Päivänsädettä tuimasti, mutta päällikön katse heltyi hänen katsoessaan tytärtään.
”Sinun pitäisi tietää, ettet ole tervetullut enää tähän metsään”, Henkäystähti lausahti vakavailmeisenä kohdatessaan minun katseeni. Huokaisin kovaäänisesti ja pudistelin päätäni.
”Voi voi, sinä kyllä muutat mielesi aivan pian. Etkö aio kutsua meitä pesääsi? Vai tahdotko käydä keskustelun tässä? Kyllä sekin käy”, tokaisin lapojani kohauttaen, mutta Henkäystähti pudisteli päätään.
”Sähkötuho, käy herättämässä Pimentovarjo ja käske hänet pesääni. Ja te kolme: seuratkaa minua”, kuolonklaanilaiskolli jakeli käskyjä kuin vanhakin tekijä. Lähdin rennoin askelin häntä pystyssä kävelemään päällikön perässä kohti hänen pesäänsä. Vilkaisin Sähkötuhon perään. Kolli kiiruhti jo kohti sotureiden pesää. Pimentovarjosta oli kaiketi tullut Kuolonklaanin uusi varapäällikkö, pohdin hiljaa mielessäni.
Istuuduimme alas Henkäystähden pesään. Henkäystähti silmäili meitä vuorotellen. En ollut varma, oliko hän tunnistanut Päivänsädettä vielä Mesitähden tyttäreksi. Todennäköisesti ei, sillä Kuolonklaanin nykyinen päällikkö ei ollut koskaan nähnyt eloklaanilaispäällikön vastasyntyneenä kaapattua pentua.
”Te ette olekaan tavanneet. Tässä on minun tyttäreni, Päivänsäde. Päivänsäde, tämä hurja metsäkissa edessäsi on Henkäystähti, Kuolonklaanin päällikkö”, rikoin hiljaisuuden ja hymyilin leveästi. Oikeastaan minä pidin tästä tilanteesta paljon – ainakin niin kauan, kun asiat menivät kuten minä tahdoin.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askelia, ja hämärään pesään astui tumma hahmo. Oli niin pimeää, että hädin tuskin erotin kallionseinämästä mustaa kissaa. Erotin ainoastaan hänen pimeässä kiiluvat harmaansiniset silmänsä.
”Nyt voit kertoa, mitä te teette Kuolonklaanin leirissä. Miksi palasit ja mitä tyttäreni tekee sinun seurassasi?” Henkäystähti kysyi ärähtäen. Kolli ei selvästikään pitänyt minusta, enkä minäkään pitänyt hänen komentelustaan. Kyllä minä aioin kertoa asiani ilman moista hoputustakin!
”Minulla on sinulle tarjous, josta et voi kieltäytyä”, aloitin tyytyväisesti ja annoin kollin odottaa hetken, ”minä ja Kujakissayhteisöni olemme vaeltaneet pitkän matkan ja palanneet takaisin tähän inhottavaan metsään, koska meillä on suunnitelma. Tarkoituksenamme on tappaa Eloklaanin päällikkö ja hänen sukulaisensa ja Kuolonklaani tulee auttamaan meitä siinä.”
Henkäysvarjo siristi vaaleansinisiä silmiään. En tiennyt lainkaan, mitä hän ajatteli. Oliko kolli innoissaan vai tyrmäsikö hän ajatuksen saman tien? En antanut hänelle mahdollisuutta vastata, kun jatkoin heti perään:
”En odota, että auttaisitte meitä ilmaiseksi. Siksi toin sinulle lahjan; Sulkavirran ja hänen syntymättömät pentunsa. Jos kieltäydyt, tyttäresi ja pennunpentusi kuolevat ja aamun koitteessa – tai joskus sen jälkeen tai sitä ennen – minun yhteisöni tekee sinun klaanistasi hakkelusta.”
Kasvoillani oli hullunkurinen virnistys, kun jäin odottelemaan Henkäystähden vastausta. Kuullessaan tyttärensä odottavan pentuja, Kuolonklaanin päällikön katse muuttui yllättyneeksi. Sitä seurasi kireys, joka ei poistunut enää kollin kasvoilta. Hän vilkaisi Pimentovarjoa, joka silmäili meitä epäluuloisen oloisesti.
”Aiotte siis tappaa Mesitähden, vai?” Henkäystähti kysyi ja minä vastasin nyökkäämällä, jonka jälkeen kuolonklaanilainen jatkoi, ”ei hullumpi idea. Kuolonklaani liittoutuu mielellään tämän ”yhteisösi” kanssa, mutta minullakin on ehtoja.”
Pyöräytin silmiäni, niinpä tietysti! ”No, anna palaa.”
”Te ette saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko, sillä Pimeyden Metsä on antanut minulle varoituksen erakkoverisistä. Se tosin koskee vain Kuolonklaanin erakkoverisiä, mutta on parempi pelata varman päälle. Saatte majoittua toistaiseksi reviirimme ulkopuolelle idässä päin, ettekä saa saalistaa tai liikkua Kuolonklaanin reviirillä. Jokainen sääntöä rikkonut kujakissa saa maksaa siitä hengellään. Toinen ehto on, että Sulkavirta liittyy takaisin Kuolonklaaniin ja kolmantena minä tahdon olla osallisena suunnitelmien teossa. En tiedä miksi inhoat Mesitähteä niin, että kidnappasit hänen pentunsa ja nyt palasit vielä kostamaan hänelle, enkä minä välitäkään. Myös minä inhoan eloklaanilaisia ja on parempi, että heidät tapetaan”, Henkäystähti jaaritteli vakavalla äänellä. Hänen ehtonsa olivat ihan reilut, ja hyväksyin ne päätäni nyökyttelemällä.
”Oikein erinomainen päätös, toivottavasti myös pysyt siinä. Me palaamme takaisin yhteisön luokse ja siirrymme pikimmiten Kuolonklaanin reviirin ulkopuolelle itään. Sopiiko arvon kuolonklaanilaiselle, että minä ja Päivänsäde palaamme leiriinne huomenna aurinkohuipun aikaan? Olisi tärkeää sopia mahdollisimman pian siitä, miten kukistamme yhteisen vihollisemme”, nau’uin tyytyväisellä äänellä. Henkäystähti siristi silmiään, mutta kolli nyökkäsi.
”Nähdään silloin. Katsokaakin, että noudatatte sääntöjämme.”
