Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
”En tietenkään ole”, vakuuttelin, vaikka en aikonutkaan pitää lupaustani. Antaisin Kharonin kuulla kunniansa kaunistelematta sanojani ollenkaan. Sellainen kissa ei ansainnut pään silittelyä. Jos minulta olisi kysytty, olisin antanut hänelle opetuksen repimällä häneltä korvat päästä. Se olisi ollut ihan oikein kissalle, joka oli loukannut minun tytärtäni pahimmalla mahdollisella tavalla. En voinut käsittää, miten Päivänsäde jaksoi katsella Kharonin itsesäälissä rypemistä ja jatkuvaa kiukuttelemista. Nousin ylös ja ilmoitin Päivänsäteelle, että hän voisi odottaa litteän kiven alla sen aikaa, että saisin juteltua Kharonille. Naaras empi hetken, mutta myöntyi sitten ehdotukseeni. Niinpä minä nousin ylös ja tassuttelin ulos pesästä, jossa nykyisin säilytettiin tuoresaaliita – joiden mausta minä en edelleenkään välittänyt. Etsin terävällä katseellani Kharonin valkoharmaata turkkia. Kolli löytyi nopeasti uloskäynnin edustalta yhdessä veljensä kanssa. Lähdin määrätietoisesti kävelemään kaksikon suuntaan, pelkäämättä keskeyttäväni jotain tärkeää. Kharon näytti surkealta, ja hänen tummanharmaa veljensä näytti kuin yrittäisi lohduttaa surkeaa veljeään.
”Kharon”, ääneni oli kylmä, ja kaksikon katseet kääntyivät heti minun puoleeni. Deimoksen kasvoilla oli rauhallinen, jopa hieman ystävällinen ilme, kun taas Kharon näytti samanlaista hapannaamaa kuin aina. *Voi miten raivostuttava hän onkaan! Kuin pikkupentu*, ajattelin turhautuneena, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Kharon siristi erivärisiä silmiään haastavasti.
”No, mitä sinä tahdot?” kolli murahti tylysti. Minua ärsytti, ja sen merkkinä häntäni alkoi heilahdella puolelta toiselle.
”Sinulla ei ole oikeuksia esittää kysymyksiä. Ala tulla”, komensin ja viitoin paksuturkkisen kollin kauemmas Deimoksesta. Koska en kuullut heti käpälän askelia perästäni, jouduin kääntymään taaksepäin. Kharon katsoi mietteliäänä veljeään, joka kannusti häntä seuraamaan minua. Kharon taipui lopulta ja lähti tallustelemaan perääni häntä maata laahaten. Aivan kuin hän olisi ollut tässä se uhri!
”No, mitä?” Kharon tuhahti istahtaessaan vierelleni leirin toiselle laidalle, jossa entinen pentutarha sijaitsi. Sieltä minun ja Päivänsäteen yhteinen taival oli alkanut, kun olimme napanneet tyttäreni mukaamme vuodenaikoja sitten.
”Sinä olet loukannut Päivänsädettä. Kuinka kehtaat olla tuollainen?” kysyin kylmällä äänellä ja kohtasin entisen eloklaanilaisen eriväriset silmät. Kharon näytti yllättyneeltä, mutta sitten ilme muuttui vihaisemmaksi.
”Hän varmasti kertoi sitten koko tarinan ja sen, kuinka itsekäs hän on”, Kharon tuhahti ja nosti uhmakkaasti leukansa ylös. Siristin silmiäni turhautuneena. Tämä kolli tosiaan oli harvinaisen hiirenaivoinen..
”Sinä tässä olet itsekäs. Mikäli tahdot pysyä jatkossakin minun Yhteisössäni, sinä pyydät Päivänsäteeltä anteeksi, etkä enää koskaan, ikinä sano mitään tuollaista hänelle! Sinä olet vain arvoton karvakasa, ja ellei Päivänsäde olisi kieltänyt, olisin jo ajat sitten repinyt kurkkusi auki”, sanoin uhkaavalla äänellä. Kharon pysyi hetken hiljaa. Hänen katseensa harhautui minusta jonnekin kaukaisuuteen, mutta minä en irrottanut katsettani Kharonista.
”Sinä et ole yhtään se parempi”, valkoturkkinen kolli sähisi ja nousi ylös, ”minä teen mitä teen, etkä sinä voi sille mitään tai Päivänsäde alkaa inhoamaan sinua ja koko typerä suunnitelmasi menee pilalle.”
Lupaa pyytämättä Kharon nousi ylös ja käänsi minulle selkänsä. Mieleni teki hypätä tämän kimppuun ja lopettaa hänen typerä elämänsä siihen paikkaan. Mutta minä hillitsin itseni. Kharon oli oikeassa, en voinut tehdä mitään. Päivänsäde oli kaikkeni, ja en kestäisi elämää ilman häntä tai jos suunnitelma menisi pieleen. Siispä annoin Kharonin lähteä. Minulla ei ollut juuri nyt muita vaihtoehtoja.
Palasin takaisin Päivänsäteen luokse vakava ilme kasvoillani. Naaras kohtasi minut kysyvä, toiveikas ilme kasvoillaan, mutta pudistelin päätäni.
”Ei onnistunut. Hän ei kuuntele järkipuhetta, olen pahoillani Päivänsäde”, nau’uin vakavalla äänellä. Vaikka kyseessä oli Päivänsäde, en osannut puhua sellaisella pehmeällä ja emomaisella äänellä, millä Leopardi puhui puhuessaan kenelle tahansa. Se oli minusta liian teennäistä, enkä ikipäivänä voinut alentua moiseen..
//Päivi?
