Keijukainen
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 310 sanaa on taistelua)
Olimme saapuneet Kuolonklaanin leiriin auringonlaskun jälkeen, aivan kuten olimme aiemmin Henkäystähden kanssa sopineet. Kujakissayhteisön jäsenet pysyttelivät poissa leirin keskustasta hakien kaiketi turvaa piikkihernemuureista.
Minä ja Kharon olimme siirtyneet miltei heti Henkäystähden ja Pimentovarjon kanssa päällikön pesään. Oli ollut helpottavaa jättää Päivänsäde pois taistelusta. Tyttäreni saisi näin lisäaikaa hioa taistelutaitojaan, jotta voisi myöhemmin kohdata Mesitähden ja surmata hänet.
Pesän ulkopuolella pauhaava vesiputous peitti alleen kaikki muut äänet, mitä leiristä kuului. Huomasin putouksen pauhun häiritsevän ajatusteni kulkua, ja sen sivuuttaminen tuntui välillä haastavalta. Miten ihmeessä kuolonklaanilaiset pystyivät nukkua tällaisessa melussa? Taas yksi syy lisää inhota metsää ja klaaneja.
“Saatte mukaanne kymmenen kuolonklaanilaista. Sen pitäisi riittää leiriin jääneiden eloklaanilaisten kukistamiseen”, Henkäystähti aloitti ilmeettömänä. Siristin silmiäni, vain kymmenenkö? Kujakissayhteisöstä oli lähtenyt taisteluun sama määrä kissoja, eikä meillä ollut mitään tietoa Eloklaanin koosta. Henkäystähden mukaan kokoontumiseen lähtisi päällikön, varapäällikön, parantajan kuningatarten ja klaaninvanhimpien lisäksi kahdeksan soturia ja neljä oppilasta. Se tarkoittaisi neljäätoista taistelijaa vähemmän.
“Yksi kujakissa vastaa ainakin kahta eloklaanilaissoturia”, totesin itsevarmana, vaikken ollut lainkaan varma joidenkin yhteisön jäsenten taidoista. Henkäystähti näytti epäilevältä, mutta kuolonklaanilaiskolli tyytyi vain nyökkäämään.
“Jos tilanne Eloklaanin leirissä alkaa näyttää pahalta, Pimentovarjolla on oikeus viedä kuolonklaanilaiset kesken taistelun pois”, raidallinen päällikkö ilmoitti ja vilkaisi varapäällikköään, jonka kasvoilla oli hyytävän kylmä ilme. Musta naaraskissa nyökäytti päätään.
“Jos sinun taistelijasi eivät ole pentuja, meillä ei pitäisi olla mitään hätää”, tuhahdin päätäni pudistellen. En halunnut jäädä junnaamaan pesään loppupäiväksi, joten päätin viedä keskustelua omatoimisesti eteenpäin:
“Mutta loppujen lopuksi minä olen tämän taistelun johtaja. Pimentovarjo ja muut kuolonklaanilaiset eivät saa alkaa sooloilemaan. Minä kerron miten hommat hoidetaan, ja te teette tismalleen kuten sanon.” Mustan soturin harmaansiniset silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun tämä kuunteli minua. En antanut hänelle tai Henkäystähdelle aikaa vastata:
“Ennen kuin lähdemme minnekään, minä tahdon kertoa suunnitelman yhteisesti kaikille hyökkääjille. Vaadin, että jos joku klaanisi jäsenistä toimii vastoin ohjeitani, rankaisette häntä tuntuvasti taistelun jälkeen.” Henkäystähden häntä heilahti puolelta toiselle. Alkoiko kolli ärsyyntyä? Päällikön katse pysyi kuitenkin rauhallisena.
“Tietenkin”, kolli murahti tarkentamatta mihin hän oli edes vastannut, “Pimentovarjo, käy kokoamassa taistelijat pääaukiolle, niin Keijukainen pääsee kertomaan teille suunnitelmistaan.” Mustaturkkinen naaras ei vastustellut päällikkönsä käskyä, vaan lähti hetimmiten ulos pesästä. Minä silmäilin tyytyväisenä kuolonklaanilaispäällikköä. Jatkoimme keskustelua vielä tovin ennen kuin palasimme takaisin lumiselle aukiolle.
Kymmenen kuolonklaanilaissoturia istui aivan kujakissojen lähellä ja näin myös Pimentovarjon kissojen joukossa. Avara aukio oli täynnä kuolonklaanilaisia, jotka olivat tulleet katselemaan tapahtumaa sivuummalta. Kävelin häntä pystyssä kujakissojen ja kuolonklaanilaisten väliin ja silmäilin arvioiden hyökkääjiä. Olin hieman pettynyt siihen, millaiset kissat Kuolonklaani antaisi mukaamme. Lähes kaikki olivat hyvin nuoren näköisiä, ja vain neljä heistä olivat olleet klaanissa meidän vierailumme aikana.
“Tässäkö he ovat? Osaavatko nämä edes taistella?” tuhahdin kohdaten Pimentovarjon terävän katseen.
“Heistä jokainen osaa taistella riittävän hyvin osallistuakseen taisteluun, älä sinä murehdi siitä”, musta naaras tokaisi hieman koppavasti. Ellei meillä olisi ollut jo hieman kiire, olisin varmasti alkanut vänkäämään vastaan kuolonklaanilaisen kanssa ja vaatinut uusia taistelijoita. Aurinko oli kuitenkin jo pian laskenut ja lähdön hetki oli käsillä. Suunnitelma oli kerrottava nopeasti ja mahdollisimman selkeästi:
“Kharon johdattaa meidät Eloklaanin reviirille ja heidän leiriinsä. Me emme hyökkää suinpäin leiriin, vaan toimimme suunnitelmani mukaan. Kaksi kujakissaa ja kaksi kuolonklaanilaista jää taistelun ajaksi leirin ulkopuolelle varmistamaan, ettei kukaan pääse livahtamaan pois taistelusta ja kertomaan siitä Mesitähdelle. Kujakissoista ulos jäävät Roska ja Hyökyaalto. Nyt sinun tehtäväsi on valita kaksi kuolonklaanilaista, Pimentovarjo hyvä.”
Varapäällikkö katsoi hetken miettien klaaninsa hyökkääjiä, eikä hänen vastaustaan tarvinnut odottaa kauaa.
“Usvakatse ja Narsissitassu”, naaras ilmoitti, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, vaikken edes tiennyt keitä nämä kaksi kissaa olivat.
“Loistavaa. Hyökkäys alkaa niin, että muu porukka jää kauemmaksi, kun Kharon, Pimentovarjo ja Pimentovarjon päättämä kuolonklaanilainen menevät Eloklaanin leiriin. He kuulemma vartioivat leiriä puista, joten nämä kolme harhauttavat yövartiossa olevat soturit alas leiriin antaen meille mahdollisuuden hiipiä sisäänkäynnille kenenkään huomaamatta. Kharonin merkistä me loput menemme leiriin ja hyökkäys voi alkaa. Tehtävänänne on tappaa niin monta eloklaanilaista kuin vain pystytte.”
Kun kaikille oli selvää mitä heidän oli tehtävä, lähdimme matkaan yhtä aikaa kokoontumiseen lähtijöiden kanssa. Leirin ulkopuolella tiemme erkanivat Henkäystähden ja muiden kanssa. Kun he suuntasivat kohti etelää, me lähdimme pohjoisemmassa sijaitsevan kuusimetsän kautta kohti Eloklaanin reviiriä. Muistin kutakuinkin Kuolonklaanin reviirin ulkoa, joten otin itse johtopaikan toistaiseksi. Pimentovarjo ja Kharon kulkivat aivan kannoillani rinnatusten.
Turkkiani kihelmöi, kun kuljin lumisen metsän seassa eteenpäin kohti jokea, joka meidän olisi ylitettävä päästäksemme sekametsään. Korkeiden havupuiden yläpuolella oli kirkas tähtitaivas ja pyöreä täysikuu. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, mutta se ei hidastellut meitä. Lumi narskui jalkojemme alla edetessämme ripein askelin kohti jokea.
Joki oli lähes kokonaan jäässä, mutta siellä täällä oli pieniä kissanmentäviä reikiä, joista saattoi nähdä tumman veden. Loikimme astinkiviä pitkin vastarannalle. Olin hyvin varovainen, sillä viimeinen asia mitä juuri nyt halusin, oli jokeen putoaminen. Kaikki hyökkääjät pääsivät joen yli ilman, että kukaan joutui veden varaan. Matka jatkui sekametsään ja pian saavutimmekin jo Eloklaanin rajan. Hidastin tahtiani ja käännyin Kharonin puoleen:
“Ole hyvä ja näytä tietä.”
Ääneni oli kylmä ja piikikäs, sillä en pitänyt siitä, että Kharon sai näinkin suuren tehtävän. Mutta minä tiesin, että tämä oli välttämätöntä, jos halusimme oikeasti voittaa hyökkäyksen. Kharon sattui olemaan ainoa meistä, joka tunsi Eloklaanin reviirin ja sen salat.
Valkoturkkinen kollikissa liikkui sekametsässä kuin vanha tekijä, hän katseli tarkasti ympäristöään ja näytti tietävän tasan tarkkaan, minne olimme matkalla. En voinut olla miettimättä sitä mahdollisuutta, että Kharon kaipasi Eloklaaniin ja pettäisi meidät tilaisuuden tullen. Päivänsäde oli vakuuttunut siitä, että voisimme luottaa entiseen eloklaanilaiseen, mutta minä en ollut lainkaan yhtä varma. Minun oli vain luotettava tyttäreeni ja hänen arviointikykyynsä.
Ylitimme joen puunrunkosiltaa pitkin. Jouduimme odottamaan pienen hetken joen vastarannalla ennen kuin kaikki olivat päässeet yli. Sitten matkamme jatkui taas syvemmälle lumiseen metsään.
Kharon nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että olimme lähellä. Koko joukko pysähtyi ja hetken seisoimme paikoillamme hiljaa kuin mitkäkin typerykset. Metsä oli aivan hiljainen, kuin se olisi odottanut meidän liikettämme. Kharonin katse käväisi taivaalla, ja sitten vakavan kollin katse kääntyi minuun:
“Kokoontuminen on aivan pian alkamassa. Voimme kai aloittaa suunnitelman?”
En pitänyt siitä, että kolli yritti tehdä päätöksiä minun puolestani. Siristin inhoten silmiäni ja leikin, etten ollut kuullut kollikissan sanoja. Käännyin Pimentovarjon puoleen.
“Voimme aloittaa. Valitse seuraksesi yksi kuolonklaanilainen ja lähde Kharonin kanssa Eloklaanin leiriin”, komensin mustaa kissaa. Pimentovarjon ilme pysyi rauhallisena, kun tämä käänsi harmaansiniset silmänsä hyökkääjäkissoihin.
“Kaamoskukka, sinä lähdet mukaamme”, naaraskissa ilmoitti, ja pian tabbykuvioinen kollikissa käveli esiin kissajoukon seasta. Olin entistä vakuuttuneempi siitä, että klaanikissojen nimet olivat naurettavia. Kuka halusi soturinimekseen moisen nimen. Kaamoskukka muistutti lähinnä ihanan ystävällistä parantajakissaa, eikä karskia soturia. En voinut olla virnistämättä, kun tämä Kaamoskukka kulki ohitseni häntä pystyssä ja suuntasi Kharonin ja Pimentovarjon kanssa kohti Eloklaanin leiriä.
Odottelu tuntui kestävän ikuisuuden. Pakkanen pureutui ohuen turkkini läpi ja mitä syvemmälle kylmä pureutui, sitä enemmän kehoni alkoi täristä. Huomasin, etten ollut ainoa jota paleli. Kissat olivat pakkautuneet mahdollisimman lähelle toisiaan paetakseen hyytävää kylmyyttä. Juuri kun olin kyllästymässä odotteluun, kuulin Kharonin huudon. Se oli merkki meille hyökätä.
Nousin täristen ylös ja käänsin terävän katseeni hyökkääjien suuntaan:
“Kulkekaa perässäni. Leirin ulkopuolelle jäävät kiertävät erikseen leiriä ja huolehtivat, ettei kukaan pääse karkuun.”
Lähdin juoksemaan Kharonin ja kahden kuolonklaanilaiskissan jalanjälkiä pitkin kohti leiriä. Jäljet johdattivat meidät suoraan Eloklaanin leirin sisäänkäynnille. Mieleeni muistui se hetki, kun olimme käyneet vierailulla täällä ja ottaneet Päivänsäteen mukaamme. Voi niitä ihania, lämpöisiä muistoja!
Syöksyin kissajoukon edellä piikkihernetunneliin ja jatkoin matkaa aina sen toiseen päähän. Eloklaanin leirin pääaukio oli tyhjillään; ainoastaan kaksi soturia seisoivat leiriin aiemmin saapuneiden kissojen luona.
“Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?” sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa kysyi karvat pystyssä, kun hän huomasi minun saapuvan leiriin kannoillani parikymmentä muuta kissaa. Pian aukio oli täynnä kujakissoja ja kuolonklaanilaisia.
“Kyllä se sinulle pian selviää”, virnistin ja astelin Kharonin, Pimentovarjon ja Kaamoskukan ohitse kohti kissaa. Hän katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään, mutta välillä soturin katse harhautui takanani seisoviin kissoihin. Naaras oli juuri avaamassa suutaan, kun tein nopean syöksyn häntä kohti. Kissa päästi ilmoille kovaäänisen parkaisun, kun hän kaatui maahan iskun voimasta. Kujakissat päästivät riemukkaita ulvaisuja, kun eloklaanilainen räpiköi maassa allani.
Sivusilmälläni näin, miten aukiolle alkoi suorastaan tulvia unenpöpperöisiä, hämmentyneitä sotureita. He tuskin edes tiesivät mikä iski, kun kujakissat ja kuolonklaanilaiset kävivät heidän kimppuunsa yhteistuumin. Hetkessä aukion hiljaisuus oli rikkoutunut ja nyt ilmoille kantautui jatkuvasti kissojen huudahduksia, kun he kävivät taisteluun toisiaan vastaan.
Olin juuri antamassa allani makaavalle naaraskissalle kuolettavaa iskua, kun tunsin jonkin heittäytyvän selkääni. Hyökkäys tuli niin yllättäen, että otteeni sinikilpikonnakuvioisen kissan kaulasta irtosi ja lennähdin hankeen toisen kissan alle. Näin vilauksen valkeasta turkista, kun kissa loikkasi pois päältäni. Kampesin itseni ripeästi pystyyn ja käännyin kohtaamaan kissan, joka oli sillä tavalla törkeästi käynyt kimppuuni!
Valkoturkkinen kolli seisoi edessäni ja katsoi minua ilmeettömänä. Tämän meripihkaisia silmiä koristi tummat rajaukset. Kissa ei ollut kooltaan järin suuri tai lihaksikas vaan siro ja kevytrakenteinen. Kun olimme hetken seisoneet keskellä taistelukenttää, eikä kissa tehnyt elettäkään hyökätäkseen, minä päätin tehdä aloitteen. Syöksyin kynnet ojossa kohti valkoturkkista soturia, mutta tämä väisti ketterästi liikkeeni syöksähtämällä sivuun. Aloin toden totta ärsyyntyä. Hän itse haastoi minut, mutta eikö hän aikonutkaan taistella? Sinikilpikonnakuvioinen naaraskissa oli noussut ylös ja hän lähti juoksemaan meitä kohti. Puuterimainen lumi pöllysi hänen perässään kissan juostessa eteenpäin. Selvästi hän oli ottanut minut kohteekseen ja joutuisin näemmä taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Eloklaanilaiset sitten osasivat olla epäreiluja!
//Eloklaanin leirissä olevat, kujakissat ja Kuolonklaanin hyökkääjät saavat vapaasti kirjoitella taistelusta 🙂
