Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Kharon istuskeli yksinään kaksijalanpesän alakerrassa ja oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Deimos oli lähtenyt kujapartioon ja jättänyt veljensä ypöyksin kujakissayhteisön jäsenten armoille. Laikukkaan kollin onneksi hän sai useimmiten nauttia omasta rauhastaan, sillä vain harvat yhteisön jäsenet lähestyivät häntä juttuseuran toivossa. Useimmiten kollin rauhan häiritsijänä toimi Päivänsäde. Kharon ei oikeastaan ollut vaivautunut tutustumaan muihin yhteisön jäseniin sen koommin. Oli hän vaihtanut lähes jokaisen kanssa ainakin pari sanaa, mutta sen syvempää ystävyyttä ei kenenkään kanssa ollut kehkeytynyt.
Viime aikoina erakko oli ollut varsin hermoraunio. Päivänsäde ja Menninkäinen sekä heidän hulvaton seuransa raastoi kollin hermoja jatkuvasti, tai no lähinnä Menninkäinen. Kharon ja Päivänsäde tulivat kohtalaisen hyvin toimeen keskenään, ja naaras oli muuttunut vähemmän rasittavaksi viimeisten kuiden aikana. Edelleen Kharon tunsi inhoa itseään kohtaan aina, kun naaras oli häntä parempi jossakin, mutta kolli yritti vain niellä ylpeytensä ja kestää. Hän tiesi, että palkinto tulisi olemaan sen arvoinen, kun hän saisi nähdä Mesitähden kuolevan.
“Meillä on positiivisuutta arvostava linjaus täällä Keijukaisen orjapiirissä, joten aurinkoa naamatauluun sinä synkistelevä klaanikissan ketale, ettemme vallan joudu negatiivisuuden rappiolliseen kuiluun!” Mäihän suorastaan hervottoman hauska tokaisu sai Kharonin säpsähtämään. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut lähestyvää kissaa. Likaisenvalkean kollin kasvoilla oli vino, huvittunut virne tuon huomatessa Kharonin säikähtäneen.
”Kappas, sinähän ihan säikähdit. Ei sinun minua tarvitse pelätä”, kolli hymähti. Kharonin ilme ei värähtänytkään. Mäihä ei tosiaankaan kuulunut hänen lempikissoihinsa, kolli oli itse asiassa sen listan loppupäässä.
”Älä yliarvioi itseäsi, se voi vielä koitua kohtaloksesi Mäyhä-hyvä”, laikukas kolli tuhahti ilmeettömänä, mutta todellisuudessa hänen sisällään kuohui. Pelkästään Mäihän kasvojen näkeminen sai hänet ärsyyntymään, puhumattakaan siitä, kun kolli avasi suunsa. Mäihän suusta ei koskaan tullut yhtäkään viisasta sanaa, ainoastaan turhanpäiväistä jorinaa. Kharon ei kuitenkaan halunnut antaa Mäihälle iloa siitä, että tämä näkisi Kharonin suuttuvan. Siksi olikin parasta antaa takaisin samalla mitalla.
”Kaikki eivät ole luonnostaan tuollaisia ilopillereitä kuin sinä, Mäyhä”, Kharon tokaisi, ”mutta sinuna olisin enemmän huolissaan omasta jälkikasvustasi. Katso nyt pikku-Roskaa, eikö hän näytä aika yksinäiseltä? Pikkuparka on vaarassa syrjäytyä, kun edes oma isukki ei pidä hänelle seuraa.” Kolli käänsi katseensa Mäihästä mustaan naaraspentuun, joka kökötti yksinään tilan toisessa nurkassa aivan kuten aina. Mäihä ei ollut kummoinen vanhempi, eikä Kharon ollut koskaan nähnyt tämän edes puhuvan jälkikasvulleen. Kharon miltei jopa sääli neljää pentua, jotka olivat syntyneet tähän julmaan maailmaan Mäihän pennuiksi
//Mäihä?
