Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kaikki oli käynyt niin nopeasti, ettei nuori Kharon vieläkään käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Iloinen, ihan tavallinen keskipäivä oli muuttunut kammottavaksi kauhunäytelmäksi, jonka lopputuloksena oli kaksi orpoa kissaa. Kharon ja Deimos istuivat turkit vastakkain lepän alimmalla oksalla. Kharon tuijotti lasittunein silmin Coronan ruumista, joka oli vielä hetki sitten sätkinyt, mutta nyt muuttunut liikkumattomaksi.
Kharon ei ollut varma miten pitkään hän tuijotti kastanjanruskean kissan ruumista, aika tuntui pysähtyvän. Kun hän seuraavan kerran havahtui takaisin tähän maailmaan, taivas oli alkanut hämärtymään.
”Kharon, oletko sinä kunnossa?” Deimoksen värisevä ääni kysyi. Kharon käänsi nyt ensimmäistä kertaa katseetsa pois Coronasta nostaen sen veljeensä. Deimoksen silmissä oli kyyneleitä, harmaansiniset silmät punersivat itkun seurauksena. Kharonia ei itkettänyt. Erakon olo oli turta, hän ei tuntenut mitään, vaikka oli juuri seurannut, kuinka kettu riisti häneltä hänen vanhempansa ja setänsä.
Kolli nyökäytti päätään ja laski taas katseensa alas puusta. Ketusta ei näkynyt jälkeäkään, ja Coronan saalistamat oravatkin olivat kadonneet. Maassa makasi kolme runneltua ruumista.
”Uskon, että on jo turvallista mennä alas. Minä menen ensin, niin tule sinä perässä”, Deimos ehdotti, mutta Kharon esti veljensä aikeet.
”Ei, minä menen ensin”, laikukas kolli vastasi terävällä äänensävyllä ja tasapainotteli puun rungon luokse. Kolli muisti emonsa opit, ja niiden avulla hän pääsi kuin pääsikin alas puusta. Pudottautuessaan maahan, Kharon väisti rungon edessä lojuvan ruumiin. Hän katsoi sitä hetken, yrittäen etsiä itsestään surun tunnetta, mutta aivan turhaan.
Kharon ei odottanut Deimosta, vaan kulki hiljaisin askelin ensin Taivaslaulun ruumiin luokse. Hän katsoi emoaan, jonka aiemmin valkea turkki oli värjääntynyt punaiseksi. Se oli Kharonin mielestä luonnottoman näköistä. Kuin automaattisesti hän kumartui emonsa ruumiin ylle ja alkoi nuolla sitä pitkin kielenvedoin.
”Kharon, mitä sinä teet?” kolli kuuli veljensä kysyvän. Hän nosti hetkeksi päänsä ylös emonsa turkista, muttei kääntänyt katsettaan veljeensä.
”Ei emon turkki voi olla punainen”, kolli vastasi ilmeettömänä, jatkaen sitten turkin pesemistä. Hän haistoi vielä Taivaslaulun makean tuoksun, jonka ympäröimänä Kharon oli elänyt koko lyhyen ikänsä. Hajun peittäisi pian kokonaan kitkerä kalman haju, kunnes se peittäisi alleen kokonaan Taivaslaulun oman tuoksun.
Kharon lopetti vasta, kun suurimmat veriläikät emon turkilta olivat kadonneet, ja turkki muistutti taas enemmän sitä miltä kuuluikin. Edelleen näky häiritsi Kharonia, sillä emo ei näyttänyt omalta itseltään. Kauniista, valkeasta turkista puuttui tukkoja sieltä täältä, ja emo piti suutaan auki. Ei kukaan pitänyt suutaan auki nukkuessaan, Kharon ajatteli. Kolli nosti päänsä ylös ja kääntyi veljensä puoleen.
Valkean ja harmaan kirjava kolli säpsähti tajutessaan, kuinka pimeä metsässä jo oli. Aurinko oli laskenut, ja vaalea taivas oli muuttunut tummansiniseksi. Ainoat valonlähteet olivat kuu ja sen ympärillä tuikkivat tähdet.
Deimos näytti hengästyneeltä ja aivan surkealta. Veljen turkki oli sotkuinen ja aivan mullassa. Käpälät olivat värjääntyneet ruskeiksi sen johdosta.
”Miten sinunkin turkkisi on noin sotkuinen?” Kharon kysyi toruen veljeään. Deimos katsoi veljeään surullinen ilme kasvoillaan.
”Heidät täytyy haudata. Minä kaivoin haudan, jotta he pääsevät samaan paikkaan”, Deimos sanoi tullessaan lähemmäs veljeään. Harmaa kolli tuntui tarkkailevan ympäristöään koko ajan. Kharon oli varma, että ei kettu enää tulisi takaisin.
Laikukas kolli pudisti kuitenkin päätään.
”Jos laitat heidät maan alle, heidän turkkinsa sotkeentuvat entisestään”, Kharon huomautti. Hän ei käsittänyt, miksi Deimos alkoi taas itkeä. Kolli katsoi veljeään häkeltyneenä, tuntien myötätuntoa tätä kohtaan. Hän ei halunnut Deimoksen olevan surullinen.
”Sinä näytät ihan väsyneeltä. Jos sinä menet lepäämään, ja minä huolehdin, että heidän turkkinsa pysyvät siisteinä”, Deimos ehdotti ääni väristen. Niin, aivan. Kharon ei ollut edes huomannut, kuinka väsyneeksi hän itsensä tunsi. Hän ei jaksanut alkaa väittämään vastaan, vaan nyökkäsi myöntyvästi.
”Hyvä on. Hyvää yötä Deimos”, Kharon sanoi ja lähti kohti pesäänsä, jossa hän ja Deimos tapasivat nukkua. Kolli haukotteli väsyneenä päästyään piikkiherne- ja karhunvatukkapensaiden oksista rakennettuun pesäänsä. Kharon asettui mukavaan asentoon omalle vuoteelleen ja sulki silmänsä. Uni tempaisi erakon nopeasti pauloihinsa.
// 598 sanaa
