Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, Kharon olisi jo ajat sitten syöksynyt kynnet ojossa Päivänsäteen kimppuun. Naaraan tapa puhua toiselle oli sietämätön. Kharon kuitenkin tiesi, että vaihtoehdot olivat nyt vähissä. Hänen täytyisi päästä takaisin kaksijalkalaan Deimoksen luokse. Huoli veljestä paisui syvällä Kharonin ajatuksissa, Keijukainen voisi tosiaan tehdä veljelle mitä tahansa, jos Päivänsäde ei palaisi kotiin. Kolli työnsi veljensä pois mielestään ja palasi tähän hetkeen. Hän katsoi Päivänsädettä pienesti nyökäten.
”Selvä, minä voin auttaa sinua selviytymään”, Kharon lupasi ja nousi ylös. Päästäiset oli syöty, ja oli aika jatkaa matkaa. Koska Kharon osasi liikkua metsässä, hän otti ohjat käsiinsä.
”Tuota noin, jatkamme matkaa pimeän tuloon saakka. Pimeänäkösi on niin surkea, että on sama levätä yö ja jatkaa taas auringon noustessa”, laikukas kolli ei ollut tottunut tekemään päätöksiä ja jakelemaan käskyjä, joku oli tehnyt ne aina hänen puolestaan, ”tästä tulee pitkä päivä. Saalistetaan jossain välissä, jotta jaksamme vaeltaa.”
Päivänsäteellä ei ollut mitään vastaan sanottavaa, joten kaksikko lähti yhdessä tuumin kulkemaan kohti tuntematonta. Kharon otti suunnakseen ukkospolun. He eivät voineet tietää, palaisiko kaksijalka hirviöineen polkua pitkin takaisin pesälleen, joten oli järkevintä kulkea hyvän matkan päässä polusta.
Metsässä oli yhä hiljaista, vaikka Päivänsäde pitikin kokonaisen klaanin verroin meteliä kävellessään. Välillä Kharonista tuntui, että tumma naaras astui tarkoituksella jokaisen vastaantulevan oksan päälle. Jatkuva rasahtelu häiritsi Kharonin keskittymistä muuhun ympäristöön. Kolli päätti yrittää unohtaa rasahtelevat oksat ja keskittyä johonkin muuhun.
Päivä oli aurinkoinen. Auringon säteet siivilöityivät taivasta pitkälti peittävien oksien raoista metsään. Metsä näytti kaikin puolin rauhalliselta, Kharon olisi voinut kuvitella asuvansa täällä. Pikkulinnut pyrähtivät lähettyvillä lentoon, kaiketi ne pakenivat kuullessaan Päivänsäteen lähestyvän.
Kharon ja Päivänsäde olivat kävelleet jo hyvän aikaa. Kollista tuntui, ettei hän voinut enää keskittyä mihinkään muuhun kuin Päivänsäteeseen ja naaraan raivostuttavaan tapaan liikkua metsässä. Aurinkohuipun jälkeen Kharon ei enää kestänyt. Hän teki äkkijarrutuksen ja käännähti tummanharmaan naaraan puoleen.
”Etkö sinä oikeasti tajua, ettei jokaista oksaa tarvitse polkaista katki?! Katkaise vielä yksikin oksa niin minä taitan sinun niskasi!” raivonpuuska pääsi valloilleen, ja Kharon tuijotti hurjistuneena äkkijärrutusta säikähtänyttä Päivänsädettä. Naaraan kasvoilla oli tyrmistynyt ilme. Kharonin hengitys oli muuttunut raskaaksi ja niskavillat olivat nousseet pystyyn. Hän oli itsekin yllättynyt, että oli kestänyt Päivänsädettä niinkin pitkään hermostumatta.
//Päivi?
// 351 sanaa
