Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
”Olemmeko pian valmiita kohtaamaan klaanikissat?”
Hieman täyttynyt vatsa ja Päivänsäteen kysymys saivat Kharonin unohtamaan aiemman välikohtauksen heidän välillään. Kolli naurahti huvittuneena, oliko Päivänsäde tosissaan kysymyksensä kanssa?
”Yksi voitto minunlaistani vastaan ei tee sinusta klaanikissojen veroista metsässä-eläjää”, kolli naurahti ivallisesti, ”tuskin olet oikeasti koskaan valmis, mutta juuri nyt ette ole lähelläkään. Osaat ehkä liikkua jo metsässä, mutta siellä eläminen on aivan toinen asia.” Kharonin ilme muuttui vakavaksi, kun tämä tuijotti Päivänsädettä.
”Kun Hiirenkorva saapuu ja lumi alkaa sulaa, majoitumme metsään neljäsosakuuksi kolmestaan. Elämme kuten metsäkissat; ilman kaksijalkalan valoa ja valtavien kivipesien suojaa, ainoastaan luonnon armoilla”, laikukas kolli kertoi. Päivänsäde kuunteli tarkasti, eikä reagoinut lainkaan Kharonin aiempaan ivaan. Kharon oli huomannut, ettei Päivänsädettä ollut enää yhtä helppo ärsyttää. Kaiketi se oli kuitenkin ihan hyvä, sillä tällöin myöskään Kharon ei ärsyyntynyt joka asiasta.
Päivänsäde nyökkäsi pienesti viimeisteltyään ateriansa:
”Kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta. Oletko jo ottanut sen puheeksi Keijukaisen kanssa?”
Kharon pudisti päätään, ”ajattelin, että sinä voisit hoitaa sen. Kasvattisi ei kuulu lempikissoihini, joten mitä vähemmän joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä, sen parempi.”
Päivänsäde pyöräytti silmiään ja pudisteli nyt vuorostaan päätään.
”Ei käy, et sinä ole minun käskyttäjäni”, tumma naaras lausahti päättäväisenä. Niinpä tietenkin, Kharon ajatteli mielessään. Tämä taisi olla Päivänsäteen raja. Kolli nousi ylös ja kohtasi naaraan tumman katseen.
”En minä olekaan, mutta Keijukainen on”, erakko ärähti ja käänsi selkänsä tummanharmaalle naaraalle. Kolli käveli pesän alatason poikki Deimoksen luo omalle vuoteelleen. Veli nosti harmaansiniset silmänsä Kharonin suuntaan. Deimos väläytti ystävällisen hymyn veljelleen.
”Onko kaikki hyvin?” kolli kysyi Kharonin istuutuessa omalle vuoteelleen. Kharon nyökkäsi.
”En vain malta odottaa, että pääsemme kostamaan Mesitähdelle”, laikukas erakko mutisi matalalla äänellä, tuijottaen ajatuksissaan pesän uloskäynnin suuntaan, ”toivon mukaan pääsemme sitten eroon Päivänsäteestä, Keijukaisesta ja tästä tunkkaisesta kaksijalkalasta.”
Kharon tunsi veljensä katseen turkissaan, muttei vaivautunut kääntämään päätään kohdatakseen kollin katseen.
”Kuten tiedät, en edelleenkään pidä ajatuksesta, ettähyökkäisimme Eloklaaniin. Mesitähti ja kaikki muut siellä ovat kuitenkin ystäviämme, eivätkä-”, siinä vaiheessa Kharon käänsi nopeasti tulistuneen katseensa Deimokseen.
”Mesitähti ei ole meidän ystävämme. Hänen takiaan me olemme orpoja ja loukossa täällä. Eloklaanilaiset itse päättävät, ketä he seuraavat. Viisaat kääntyvät meidän puolellemme, mutta Mesitähden seuraajat eivät ole meidän ystäviämme, Deimos”, kolli lausui kireällä äänellä, yrittäen puhua niin hiljaa, etteivät muut kuulisi heitä. Hänen terävä katseensa porautui syvälle veljensä silmiin, jotta toinen ymmärtäisi, miten väärässä hän olikaan. Deimos painoi päänsä alas.
”Olet kaikki mitä minulla on jäljellä, joten en tahdo olla kanssasi riidoissa”, tummanharmaa kolli lausahti nostamatta katsettaan takaisin Kharoniin. Kharon nyökkäsi tyytyväisenä ja asettui vuoteelleen makaamaan. Hän ei pitänyt siitä, kun Deimos oli hänen kanssaan eri mieltä. Veli oli aina ollut kaikessa parempi, joten nyt oli Kharonin vuoro näyttää, ettei hänkään ollut mikään turha kissa.
