Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko | Kujakissayhteisö
Päivänsäteen sanat olivat saaneet Kharonin olon entistä surkeammaksi. Hänen ei olisi ikinä pitänyt suostua kouluttamaan Päivänsädettä ja Menninkäistä. Hän koki olevansa maailman surkein ikuinen häviäjä, joka ei osannut tehdä mitään oikein. Hän tunsi olevansa hukassa. Riita Päivänsäteen kanssa tuntui maailmanlopulta. Tumma naaras varmasti menisi juoruamaan siitä Keijukaiselle, joka tietenkin asettuisi kasvattinsa puolelle. Kharon ei tiennyt, mikä häntä odottaisi, jos hän palaisi takaisin yhteisöön. Rankaisisiko Keijukainen häntä tappamalla Deimoksen? Ajatuskin siitä riipi Kharonin sydäntä, hän ei halunnut menettää veljeään.
Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Hän ei voisi ikuisuuksia piileksiä metsässä, vaan jossain kohtaa hänen olisi kohdattava pelkonsa ja toivoa, ettei Keijukainen satuttaisi hänen veljeään.
Kharon tuuletti ajatuksiaan saalistamalla. Se sai edes hetkeksi synkät ajatukset pois hänen mielestään. Metsä tuntui suorastaan kuhisevan eläimiä, jotka odottivat saalistajaansa. Siellä täällä risteili pienten metsäneläinten jälkiä. Kharonin täytyi vain valita yhdet tuoreet jäljet, joita lähteä seuraamaan. Uhriksi valikoitui metsämyyrä, joka hajun ja käpälänjälkien mukaan oli kulkenut siitä vain joitain hetkiä aiemmin. Kharon kahlasi hangessa niin hiljaa kuin suinkin pystyi, seuraten pienen eläimen jälkiä. Ei mennyt aikaakaan, kun pieni ja pyöreä, harmaaturkkinen otus löysi tiensä Kharonin näkökenttään. Kevyt metsämyyrä tepasteli vaivattomasti hangen päällä, tutkiskellen hangen alta pilkistäviä varpuja. Kharon pidätti hengitystään, ja otti vielä uhkarohkeasti muutaman askeleen lähemmäs eläintä.
Ei olisi kannattanut, sillä viimeisen askeleen kohdalla eläin käänsi nappisilmänsä suoraan kohti Kharonia. Kolli ei jäänyt empimään, vaan syöksyi vauhdilla kohti pientä eläintä. Myyrä vinkaisi ja yritti karkuun, mutta Kharon oli liian nopea. Kolli loikkasi eläimen kimppuun ja läimäisi sitä käpälällään pysäyttääkseen alkaneen pakomatkan. Myyrä vinkaisi taas, kierien muutaman kerran hangessa ympäri. Kharon teki uuden hyökkäyksen ja onnistui saamaan yhä iskusta häkeltyneen eläimen hampaisiinsa. Kolli taittoi nopealla naksautuksella myyrän niskat poikki. Seurasi kova vingahdus, napsahdus, ja myyrä oli eloton.
Automaattisesti kolli kiitti hiljaa mielessään Tähtiklaania saaliistaan. Hän ei ollut edelleenkään varma, mikä hänen suhtautumisensa esi-isiin tällä hetkellä oli. Kolli uskoi kyllä Tähtiklaaniin ja sen olemassaoloon, muttei hän ollut varma, uskoivatko esi-isät häneen. Ei Tähtiklaani ikipäivänä hyväksyisi riveihinsä sellaista häviäjää, mikä Kharon oli.
Pahat ajatukset palasivat taas laikukkaan kollin mieleen. Häntä hävetti suunnattomasti se, millainen surkimus hän oli, ja että Päivänsäde oli nähnyt sen. Kolli tiesi itsekin, että hänen olisi palattava takaisin yhteisöön ja unohtaa häpeä ja se, miten kovasti hän itseään inhosi. Vaikkei Kharon pitänyt siitä, hänen olisi tehtävä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä kissoja, jotka pärjäisivät metsässä tarvittaessa useiden kuidenkin ajan. Kun Mesitähti oli tapettu, Kharon voisi taas hengittää vapaasti. Silloin hän ei olisi enää epäonnistuja , vaan voittaja. Kaikki ihailisivat häntä ja olisivat kiitollisia hänelle siitä, mitä hän oli tehtävän eteen tehnyt.
Kolli nappasi myyrän hampaisiinsa ja lähti vaeltamaan takaisin kohti kaksijalkalaa. Hän käveli hitaasti ja mietti, mitä sanoisi Keijukaiselle. Hän oli varmasti raivona, sillä Kharon oli rikkonut sääntöjä jäädessään yksin metsään. Saalistaminen oli saanut kollin ajatukset hieman selvemmiksi, joten ajattelu tuntui helpommalta kuin aiemmin. Hän päätti olla nöyrä, mikäli tilanne sen vaatisi. Kharon oli valmis pyytämään anteeksi kujakissayhteisön johtajalta ja tarvittaessa jopa rukoilla, jotta hän saisi jatkaa Päivänsäteen ja Menninkäisen opettamista. Mitä nopeammin kaksijalkalan kasvatit saatiin koulittua kunnon metsäkissoiksi, sitä nopeammin Mesitähti olisi kuollut.
Yllätyksekseen Kharon erotti kaksijalkalan ja metsän rajalla tumman hahmon, joka silmäili metsään päin. Kharon piiloutui läheisen hangen taakse piiloon, jottei Päivänsäde näkisi häntä. Hetken ajan harmaa naaras tutkiskeli hämärää metsää, ennen kuin kyllästyi ja kääntyi lähteäkseen. Kharon nousi ylös hangen takaa ja lähti kävelemään taas kohti kaksijalkalaa. Hän yritti miettiä, miten kohtaisi Päivänsäteen. Naaras saattoi yhä olla vihainen aiemmasta yhteenotosta. Kharonin kävellessä, hän näki polulle pudonneen oksan. Kolli päätti hyödyntää sitä, ja astui koko painollaan sen päälle niin, että se räksähti poikki. Oksan katkeaminen sai aikaan räsähdyksen, ja Päivänsäde käännähti ympäri.
”Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä”, naaras murisi, eikä edelleenkään erottanut puiden lomassa seisovaa erakkoa. Kharon käveli rennoin askelin kohti naarasta, joka seisoskeli varautuneen oloisena metsän ja kaksijalkalan rajalla. Kolli käveli parin ketunmitan päähän naaraasta ja pysähtyi. Hän pudotti myyrän maahan ennen kuin istui alas hankeen.
”Kerroitko jo Keijukaiselle? Tai ihan sama, mutta minä aion jatkaa teidän kouluttamistanne, sanoi Keijukainen siihen mitä tahansa. Kukaan muu täällä ei tunne Eloklaanin heikkouksia kuten minä”, kolli totesi vakavailmeisenä, mutta ohitti Päivänsäteen tummansinisen katseen. Hän tuijotti naaraan ohitse kaksijalkalaan. Mikäli hän olisi kohdannut toisen katseen, Päivänsäde olisi huomannut, miten häpeissään hän todella oli.
//Päivi?
