Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kharon ei ollut varma, kuinka monta päivää hänen elämänsä lopullisesti muuttaneesta ketun hyökkäyksestä oli. Hän oli nukkunut, herännyt ja syönyt monta kertaa, mutta oli mennyt jo laskuissa sekaisin. Deimos teki kaikkensa pitääkseen veljensä tässä maailmassa, sillä Kharon ei ollut lainkaan oma itsensä.
Vanhempien ja Coronan kuolemat varjostivat laikukkaan kollin ajatuksia. Oli mennyt useampi päivä, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, mitä todella oli tapahtunut. Hänestä oli tullut orpo, eikä hän näkisi vanhempiaan enää ikinä. Sen tajuaminen oli pysäyttänyt Kharonin maailman hetkeksi. Tunne oli ollut kamalampi kuin yksikään fyysinen kipu, mitä nuori kissa saattoi kuvitella.
Kharon tarvitsi syyn menetykselleen, eikä syylliseksi kelvannut kettu tai vanhempien liian kehnot taistelutaidot. Hän halusi syyllisen, joka oli johtanut perheen tähän pisteeseen. Monen mutkan kautta Kharon oli valinnut syylliseksi Eloklaanin. Kaikki oli klaanin syytä. Jos he olisivat saaneet Taivaslaulun, Merkuriuksen ja Coronan viihtymään paremmin, he olisivat edelleen onnellisesti Eloklaanin rajojen sisäpuolella. Mutta Mesitähti oli päästänyt heidät noin vain lähtemään.
”Tahtoisitko ottaa vaikka pienen kilpailun, kumpi saa enemmän saaliita kiinni?” veljensä vierellä istuva Deimos kysyi varovaisella äänellä. Kharon vilkaisi veljeään ja pudisti tiukasti päätään.
”Emme me ole enää mitään pentuja Deimos. Elämä ei ole pelkkää leikkimistä”, Kharon sanoi tajuamatta, miten tylyltä hän kuulostikaan. Veli luimisti pettyneenä korviaan ja käänsi katseensa multaiseen maahan. Hetken hiljaa istuttuaan Deimos nousi ylös ja katsahti hetkeksi veljeensä.
”Minä kuitenkin menen saalistamaan. Pysy sinä vain täällä. Minä palaan pian”, Deimos lupasi jäämättä odottamaan veljeltään vastausta. Kharon toisti ärsyyntyneenä mumisten itsekseen veljensä sanat. Pitikö Deimos häntä ihan pentuna esittäessään noin vain käskyjä?
”Sinähän et minua määräile”, Kharon totesi, vaikkei pensaiden ja puiden sekaan kadonnut veli häntä kuullutkaan. Kharon nousi ylös ja lähti päättäväisin askelin kulkemaan kauemmaksi pesistä. Deimos kohteli häntä kuin pientä pentua, joka ei osannut itse pitää huolta itsestään. Häntä ärsytti se, miten Deimos tuntui aina osaavan kaiken ja luuli aina olevansa oikeassa. Hän tuntui muka tietävän, miten Kharonin olisi pitänyt käsitellä surutyönsä ja vaikka mitä muuta.
Kharon päätti näyttää pärjäävänsä yksin.
Laikukas kolli ylitti reviirin laimentuneet rajamerkit. Kukaan ei ollut vahvistanut rajoja ketun hyökkäyksen jälkeen. Kharon jatkoi itsepäisesti matkaansa eteenpäin. Corona oli kertonut siellä jossain sijaitsevan kaksijalkalan, joka oli Kharonin päämäärä. Hän viettäisi kaksijalkalassa yön ja näyttäisi Deimokselle, ettei ollut enää mikään pikkupentu. Aamulla hän palaisi takaisin ja kertoisi upeasta seikkailustaan veljelleen.
Kharonin jalat väsyivät nopeasti. Hän oli maannut niin monta päivää, että pienikin kävely tuntui hurjalta saavutukselta. Vaikka jalkoja särki ja hänen teki mieli palata takaisin, Kharon piti päänsä. Deimos oli varmasti jo huomannut hänen kadonneen, joten olisi vain kiusallista palata takaisin epäonnistuneelta retkeltä.
Aurinko oli ohittanut huippunsa ajat sitten, ja Kharon oli todella lähellä luovuttamista. Hän päätti kuitenkin kulkea vielä pienen mäen ylös. Jos kaksijalkalaa ei näkyisi, hän palaisi häntä koipien välissä takaisin Deimoksen luokse, niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuikin.
Riemu valtasi Kharonin, kun tämä pääsi mäen päälle. Suuret, kiviset kaksijalanpesät kurkottelivat taivaita. Muutamien pesien katoista tuprutti tummaa savua. Hirviöiden, kaksijalkojen ja räksyttävien koirien äänet kantautuivat aidan yli tänne saakka. Kharon juoksi mäen alas aidan luokse.
Kaksijalkalan löytäminen oli tuonut kollille lisää voimaa, eikä häntä väsyttänyt enää lainkaan. Erakko loikkasi puisen aidan päälle. Loikka jäi miltei lyhyeksi, kun kolli jäi roikkumaan aitaa vasten. Hän sai vedettyä kehonsa etukäpälien avulla aidan päälle, ja jäi hetkeksi ihastelemaan kaksijalkalan maisemia. He olivat kulkeneet muutaman pienemmän kaksijalkalan ohi matkattuaan uudelle reviirilleen, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. Aiemmissa kaksijalkaloissa pesät olivat olleet pieniä, eikä hirviöitä liikkunut paljoa. Nyt joka suunnasta kuului hirviön matalaa murinaa.
Kharon loikkasi alas aidalta kaksijalkalan puolelle. Hän piiloutui läheiseen pensaikkoon nähdessään lähestyvän kaksijalan. Kolli kumartui pensaan alle ja katsoi oksien läpi, kuinka naaraspuolinen kaksijalka käveli pensaan ohi ja jatkoi matkaansa. Kharon hiipi pois pensaan takaa ja silmäili hetken ympäristöä. Hän ei tiennyt, miten näin suuressa kaksijalkalassa olisi turvallisinta liikkua. Siispä kolli päätti hyödyntää varjoja. Hän kipitti erään kaksijalan pesän nurkalle, ja jatkoi sen varjossa matkaa eteenpäin. Maa oli aivan erilaista kuin metsässä. Pehmeä, multainen maa oli muuttunut kovaksi, auringossa lämmenneeksi, tummaksi pinnaksi.
Kharon piiloutui aina välillä vastaan tulevien, kiiltävien säiliöiden taakse, kun vastaan tuli kaksijalkoja tai hirviöitä. Hämmennyksekseen yksikään kaksijalka ei lähestynyt häntä, vaikka osa näki kujalla kulkevan kissan.
Emo ja isä olivat aina varoitelleet kaksijaloista, jotka kaappasivat noin vain yksinäisiä kissoja ja hirviöistä, jotka juoksivat kissojen yli. Näitä kaksijalkoja, saatika sitten hirviöitä ei tuntunut lainkaan kiinnostavan Kharonin olemassaolo. Mitä syvemmälle kaksijalkalaa Kharon pääsi, sitä turvallisemmaksi hän tunsi olonsa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Kissa katseli maisemia, kulkien eteenpäin hämärillä kujilla varomattomasti.
”Pysähdy!” huudahdus säikäytti Kharonin. Kollin karvat nousivat pystyyn, kun hän kääntyi takaapäin lähestyviä kissoja. Puhuja oli nuori, harmaavalkoinen naaras, joka tarkkaili Kharonia tarkasti tummansinisillä silmillään. Nuoren kissan takana seisoivat luiseva oranssi kolli ja leopardilaikukas, ystävällisen oloinen naaras, joka hymyili Kharonille ystävällisesti.
Kharon katui varomattomuuttaan välittömästi. Miten hän ei ollut huomannut varjostajia? He olivat varmasti seuranneet häntä jo hyvän tovin, odottaen, että Kharon päätyisi hämärälle kujalle, jossa kaksijalkoja ja hirviöitä ei juurikaan liikkunut.
”Tämä on meidän kaksijalkamme, emmekä hyväksy täällä vieraita kissoja”, harmaa naaras sanoi kipakalla äänellä. Kharon ei tiennyt, olisiko nyt pitänyt itkeä vai nauraa. Kuvittelivatko nuo kolme kissaa todella omistavansa koko kaksijalkalan? Kun harmaa naaras astui askeleen eteenpäin, Kharon koki olonsa hieman uhatuksi. Siispä hän otti vastaavasti yhden askeleen taaksepäin, jottei tuntematon kissa tulisi liian lähelle.
”En ole häiriöksi. Ajattelin vain katsella maisemia ja lähteä ennen aamua”, Kharon vastasi hieman epäröiden. Olisikohan ollut järkevämpää vain juosta karkuun? Ehkä ei, leopardilaikukas ja tummanharmaa näyttivät siltä, että he juoksisivat Kharonin helposti kiinni. Lisäksi heillä oli kotikenttäetu, sillä Kharon ei tuntenut kaksijalkalaa lainkaan.
//Päivi?
// 893 sanaa
