Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Kharonin mieli myrskysi. Hän oli ajautunut elämässään suureen risteyskohtaan, jossa hänen olisi valittava kahden vaihtoehdon väliltä, eikä kolli ollut varma mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Jos hän jäisi Kujakissayhteisöön, hän saisi olla perheensä kanssa. Mutta samalla hänen mielensä huusi, kuinka väärin se olisi. Tähtiklaani ei ikimaailmassa antaisi hänelle anteeksi, jos hän pysyisi Mesitähden vastustajana. Isä oli avannut Kharonin silmät: Mesitähti ei ollut tehnyt mitään väärää. Kaikki tapahtunut oli Tähtiklaanin käpälissä, eikä yksi kissa ollut voinut vaikuttaa menneisiin tapahtumiin mitenkään.
Kharon kuitenkin tiesi, ettei hän voisi jättää perhettään taakseen, eikä Päivänsäde ikipäivänä päästäisi häntä menemään noin vain. Hyviä vaihtoehtoja ei ollut.
”Isä, mitä sinä mietit?” Fornaxin pehmeä ääni kysyi, kun nuori kollikissa tassutteli aukion toiselta laidalta rennoin askelin isänsä luokse. Kharon katsahti poikaansa ja väläytti tälle hennon, mutta selvästi huolestuneen hymyn. Se sai harmaan kollikissan kurtistamaan kulmiaan:
”Onko kaikki hyvin?”
Kharon nyökäytti päätään. Hän ei voinut kertoa totuutta pojalleen, vaikka luottikin häneen täysin. Fornax oli aina ollut enemmän isän kuin emon poika. Kharonin katse harhautui nuoresta kollikissasta tummaan hahmoon, joka oli juuri saapunut partion mukana leirin pääaukiolle. Kharon tiesi, että hänen olisi puhuttava veljensä kanssa ja nyt olisi hyvä hetki sille. Hän nousi ylös ja käänsi pahoittelevan katseensa poikaansa.
”Puhutaan myöhemmin.”
Kharon oli lähtenyt leiristä Deimoksen kanssa saadakseen puhua rauhassa. Veli oli rauhallinen, mutta havaitsi kyllä Kharonin hermostuneisuuden. Tummaturkkinen kujakissa ei kuitenkaan kysynyt mitään, vaan seurasi perässä Kharonin sitä pyytäessä. Kun kaksikko oli päässyt kyllin kauas leiristä, Kharonin erivärinen katse kävi tarkasti läpi ympäristön. Tälle keskustelulle ei tarvittu yhtäkään ylimääräistä korvaparia kuuntelemaan. Todettuaan sekametsän hiljaiseksi ja ympäristön turvalliseksi, Kharon kääntyi vakavailmeisenä veljensä puoleen.
”Minä näin isän.”
Deimos kohotti epäuskoisena kulmiaan ja katsoi veljeään kuin mitäkin seinähullua. Mutta huomattuaan Kharonin olevan tosissaan, Deimos siristi silmiään.
”Milloin? Mitä hän sanoi?” tummanharmaa kolli henkäisi. Kharon ei voinut mitään sille, että hänen katseensa harhaili hänen veljestään ympäristöön. Se olisi heidän loppunsa, jos joku kuulisi tämän keskustelun.
”Me.. Minä olen tehnyt kamalan virheen”, Kharon parahti ja laski onnettomana päänsä alas. Hän tunsi olevansa maailman surkein kissa. Miten hän oli voinut erehtyä niin pahasti?
”Me olemme aivan väärällä puolella Deimos… Ei Mesitähti ole syyllinen vanhempiemme kuolemaan, ei kukaan ole. Minä olen ollut niin sokea, aivan täysi typerys”, itseinho sen kuin vain kasvoi Kharonin sisällä, mitä enemmän hän puhui. Hän oli kamalan häpeissään ja pelkäsi Deimoksen vihaavan häntä.
”Et sinä ole typerys, Kharon”, Deimoksen ääni oli rauhallinen ja rakastava, hänen reaktionsa oli juuri se mitä Kharon kaipasi, ”kaikki tekevät virheitä, erityisesti silloin jos on kokenut jotain kamalaa kuten sinä. Mitä sinä nyt aiot?”
Kharon kohautti toivottomana lapojaan. Hän alkoi itkeä. Itku johtui osittain häpeästä, itseinhosta ja suurimmilta osin kuitenkin siitä, miten onnellinen hän olikaan veljestään. Deimos oli seurannut Kharonia tänne, vaikkei selvästikään koskaan jakanut Kharonin ajatusmaailmaa Mesitähden pahuudesta, mutta siitä huolimatta veli ei vihannut häntä.
”En minä tiedä… Minä rakastan Päivänsädettä ja pentujamme, mutten kestä sitä, jos Tähtiklaani vihaa minua minun jäädessäni tänne. Päivänsäde ei ikinä päästäisi minua lähtemään, minä olen umpikujassa ja tarvitsen sinun viisaita neuvojasi”, Kharon huokaisi raskaasti. Deimos pysyi kuitenkin rauhallisena. Veli laski lohduttavasti häntänsä Kharonin lavoille.
”Me selviämme tästä kyllä. Voimme yhdessä miettiä, mitä teemme. Minä lupaan, että olen tukenasi mitä ikinä päätätkin.”
Siitä keskustelusta kului neljäsosakuu, ennen kuin Kharon ja Deimos olivat saaneet aikaiseksi päätöksen ja siihen liittyvän suunnitelman. Raskain mielin Kharon oli päättänyt jättää Kujakissayhteisön, Päivänsäteen ja heidän pentunsa taakseen. Pelkkä ajatuskin siitä sai Kharonin sydämen särkymään miljooniksi pirstaleiksi, mutta hän tiesi tekevänsä oikein. Hän ei voisi olla enää onnellinen Kujakissayhteisössä, ei sen jälkeen kun isä oli ilmestynyt hänelle.
Fornax, Cosmos ja Lyra olivat varttuneet kuusikuisiksi ja yhteispäätöksellä Kharon ja Päivänsäde olivat Keijukaisen painostuksen seurauksena päättäneet alkaa valmistamaan pentujaan taisteluun. Se sai Kharonin olon entistä kamalammaksi. Jos hän palaisi Eloklaaniin, hän joutuisi taistelemaan jälkikasvuaan vastaan. Siihen Kharon ei suostuisi. Hän ei ikipäivänä suostuisi taistelemaan pentujaan vastaan. Jos hänen olisi valittava, hän kuolisi ennemmin.
”Se on nyt hoidettu”, Deimos kuiskasi hiljaa saavuttuaan leiriin, ”Lieskakajo odottaa sinua auringonlaskun aikaan Koivumetsän puolella joen varrella.”
Kharonin ilme pysyi vakavana, mutta hän nyökkäsi:
”Eihän kukaan nähnyt teitä?”
Deimos pudisteli päätään, ”ei nähnyt. Älä huoli veli, kaikki menee kyllä hyvin.”
Kharonin katse kääntyi kolmeen kissaan, jotka touhusivat yhdessä heidän pesänsä edustalla. Kharonin kasvoille piirtyi surumielinen ilme. Hänen olisi vietettävä mahdollisimman paljon aikaa pentujensa kanssa ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Jos Mesitähti siis koskaan päästäisi heitä takaisin klaaniin. Sekin mahdollisuus nimittäin oli olemassa, ettei Eloklaanin päällikkö olisikaan suotuisa ja päättäisi, etteivät Kharon ja Deimos ansainneet enää paikkaa Eloklaanista.
Aurinko oli huipussaan, kun Kharon lähti leiristä Fornaxin kanssa. Hänellä olisi rutkasti aikaa olla poikansa kanssa ennen auringonlaskua. Nuoren kollin seura sai Kharonin rentoutumaan hieman. Fornaxin kanssa ollessa hänen ajatuksensa kääntyivät edes hetkeksi muualle kuin tulevaan.
”Olen huomannut, että jokin vaivaa sinua”, Fornax rikkoi hiljaisuuden kaksikon tallustaessa kohti Koivumetsää. Kharon käänsi epävarmana katseensa poikansa suuntaan.
”Ei se ole mitään vakavaa”, Kharon vakuutteli, muttei hän osannut valehdella jälkikasvulleen mitenkään erityisen sulavasti. Fornax siristi silmiään, ”sinä suunnittelet jotakin.”
Kharon hidasti tahtiaan, kunnes hänen jalkansa eivät suostuneet enää liikkumaan. Hän jähmettyi aloilleen ja joutui miettimään seuraavat sanansa tarkkaan. Fornax oli hänen pennuistaan kaikista rauhallisin ja hiljaisin. Kolli keskittyi paljon ympäristöönsä ja hän oli sen ansiosta huomannut isänsä käytöksen muuttuneen. Kharon päätti ottaa valtavan riskin. Hän veti syvään henkeä ja katsahti poikaansa vakavailmeisenä.
”Lupaatko, ettet kerro tästä emollesi?” Kharonin oli varmistettava ennen kuin voisi kertoa Fornaxille, mitä oli meneillään. Tummaturkkinen kollikissa kallisti hämillään päätään, mutta nyökkäsi:
”En tiedä mistä sinä puhut, mutta lupaan.”
”Minä ja Deimos olemme lähdössä pois. Olemme lähdössä Eloklaaniin”, Kharon kuiskasi hiljaa, vaikka he olivatkin metsässä kahdestaan poikansa kanssa. Fornaxin kasvoille piirtyi silminnähden hämmentynyt ja yllättynyt ilme. Kaksikon ylle laskeutui piinaava hiljaisuus. Kharon tunsi olonsa valtavan ahdistuneeksi ja ahdistus kasvoi, mitä pidempään hiljaisuus kesti. Tähtiklaanille kiitos, hänen poikansa lopulta rikkoi hiljaisuuden seuraavin sanoin:
”Sitten minäkin lähden. Vaikka Kujakissayhteisö on kotini, sinä olet minun isäni ja minulle tärkein kissa koko maailmassa. En tahdo elää ilman sinua.”
Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt Kharonin sydämeltä. Hän ummisti hetkensä silmänsä ja pidätteli kyyneleitä. Fornaxin sanat saivat Kharonin onnellisemmaksi kuin aikoihin.
”Kiitos. Minä todella arvostaisin sitä.”
Auringonlaskun aika saapui, ja Kharon lähetti Fornaxin yksin takaisin leiriin. Valkoturkkinen kujakissa lähestyi jännittyneenä Eloklaanin rajaa, jossa Lieskakajon oli määrä odottaa häntä. Kharon pelkäsi, ettei punaturkkinen soturi ilmestyisikään. Lieskakajo olisi varmasti ainoa eloklaanilainen, joka suostuisi edes vähän kuuntelemaan Kharonia. Kolli olisi ainoa, joka voisi puhua hänen puolestaan Mesitähdelle. Jos Lieskakajo ei saapuisi, Kharon, Deimos ja Fornax tuskin koskaan pääsisivät Eloklaaniin.
Kharon huojentui nähdessään Lieskakajon tutun hahmon joen rannalla. Eloklaanilaissoturin ilme oli vakava. Vaikka Kharonin teki mieli hymyillä, hän pakotti ilmeensä pysymään vakavana. Lieskakajo olisi varmasti vihainen kaikesta siitä, mitä Kharon oli tehnyt ja saanut aikaan. Päästyään sopivalle etäisyydelle, Kharon pysähtyi ja kohtasi ystävänsä katseen.
”Kiitos, että tulit”, Kharon naukui rauhallisella äänellä.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Lieskakajo tuhahti. Kharonista tuntui pahalta nähdessään, että kolli todella oli hänelle vihainen. Eikä se ollut mikään ihme. Kharon oli ollut kerrassaan surkea ystävä.
”Minä, Deimos ja poikani Fornax toivoisimme voivamme liittyä Eloklaaniin. Minä olen tehnyt aivan kammottavan virheen ja tahdon korjata sen. Minun ei olisi koskaan pitänyt liittyä Kujakissayhteisöön tai auttaa heitä aloittamaan tätä sotaa. Olen aivan kamalan hukassa enkä kestä, että sinäkin inhoat minua… Mutta minun on pyydettävä sinulta: auta minua korjaamaan virheeni, minä tahdon taistella Eloklaanin ja Mesitähden puolesta. Tahdon korvata rikkeeni ja palata kotiin, taata pojalleni tulevaisuuden hyvien kissojen ympäröimänä. Lieskakajo, minä rukoilen sinua, anteeksi että olen ollut surkea ystävä ja niin sokea…”
//Lieska?
