Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Väsynyt Kharon tarpoi Päivänsäteen perässä kohti kaksijalanpesää ymmärtämättä, miksi naaras häntä sinne vei. Mutta kun kolli kuuli sen liittyvän Ruskalintuun, hänen kasvoilleen piirtyi tyytyväinen virne. Päivänsäde kertoi keksineensä erinomaiselta kuulostavan tavan päästä pysyvästi eroon oranssiturkkisesta kissasta. Kaikista helpointa olisi tietysti ollut surmata hänet, mutta Kharon ei halunnut Deimoksen tai muiden tietävän, että hän oli syypää Ruskalinnun kuolemaan. Veli alkaisi inhoamaan häntä, eikä Kharon halunnut sitä. Vaikkei Deimos nähnytkään Ruskalinnun pahuutta, hän rakasti veljeään tämän hyväuskoisuudesta huolimatta. Harmaa kolli oli aina ollut Kharonin tukena ja vaikka hän olikin toisinaan aika raivostuttava, hän oli Kharonin ainoa elossaoleva perheenjäsen ja sitä myötä hänelle erittäin rakas.
”Hmm”, Kharon mutisi mietteliäänä silmäillessään mustavalkoista, kovaäänisesti räksyttävää koiraa. Edes Ruskalintu ei olisi niin typerä, että hän astelisi suin päin koiran luokse.
”Ruskalintu on hyväuskoinen hölmö – uskoohan hän sokeasti kaikki Mesitähden valheetkin – joten hänen huijaamisensa ei pitäisi olla vaikeaa. Jos sinä palaat muiden luokse ja kerrot Ruskalinnulle, että olen pulassa. Kun hän menee etsimään minua tuosta koiranpesästä, koira saa viimeistellä hänet”, Kharon naukaisi vakavailmeisenä. Jostain syystä Ruskalinnun kuoleman ajattelu ei enää saanut hymyä nousemaan kollikissan kasvoille. Hänen sydämensä pamppaili inhottavasti ja hetken Kharon epäili tekevänsä kammottavan virheen. Mutta sisimmässään hän tiesi, että Ruskalinnun oli kuoltava. Sen kapisen kollin vuoksi Kharon oli menettänyt lähestulkoon kaiken. Päivänsäde nyökytteli päätään tyytyväisenä.
”Ei hassumpi suunnitelma, sinustahan on jopa apua tässä”, naaras virnisti leikillään ja vakavoitui sitten, ”sinun on käytävä koiranpesän luona, jotta Ruskalintu voi seurata hajujälkeäsi suoraan ansaan. Luuletko pystyväsi siihen ilman, että jäät itse koiran hampaisiin?” Päivänsäteen kasvoille oli ilmestynyt epävarma ilme, kun tämä silmäili vuorotellen Kharonia ja koiranpesää. Kharon nyökkäsi.
”Jos sinä harhautat koiran hetkeksi toiseen suuntaan, minä voin käydä pesällä ja palata äkkiä takaisin. Sitten menen piiloon ja sinä haet Ruskalinnun”, kolli selosti hermostuneena. Hän steppaili paikallaan, muttei Kharon ollut lainkaan varma, oliko hän innoissaan vai kauhuissaan.
”No niin, eiköhän aleta sitten hommiin”, tummanharmaa naaras virnisti ja lähti kiertämään koiranpesän taakse, jotta hän voisi harhauttaa typerää piskiä.
Kharon kuunteli, kuinka Päivänsäde alkoi huudella koiraa luokseen. Mustavalkea koira alkoi haukkua entistä kovemmin ja se syöksähti kohti Päivänsädettä, joka oli koiran ulottumattomissa. Sen ketju oli liian lyhyt, ja Päivänsäde vain jatkoi eläimen härnäämistä. Kharon lähti hiipimään kohti puista pesää ja kuunteli koko ajan tarkkaavaisesti, että koiran haukunta kuului pesän takaa. Hän valmistautui koko ajan pinkaisemaan karkuun, jos koira syystä tai toisesta lähtisikin juoksemaan häntä kohti.
Kharonin sydän tykytti, kun hän saapui pesälle. Kolli veti syvään henkeä ja kurkkasi pesän kulmalta koiraa ja Päivänsädettä. Sitten hän kääntyi ympäri ja juoksi takaisin sinne, missä he aiemmin olivat Päivänsäteen kanssa katselleet koiraa.
Pian myös harmaa naaras palasi Kharonin luokse.
”Alapas mennä, ennen kuin Keijukainen komentaa kaikki takaisin. Huolehdikin sitten, ettei kukaan muu kuule tästä!” Kharon sanoi terävällä äänellä ja toivoi, että suunnitelma onnistuisi ilman sen suurempia ongelmia.
//Päivi?
