Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
//TAISTELUTARINA
Kharonin korvissa humisi, eikä se johtunut pelkästään hänen ympärillään riehuvasta taistelusta. Keskustelu Lieskakajon ei ollut mennyt Kharonin toiveiden mukaan ja se oli kuin olikin päättynyt taisteluun. Punaturkkinen eloklaanilainen oli yrittänyt paeta Litteäkiven taakse ja Kharon oli hyökännyt pakenevan soturin kimppuun. Lieskakajo oli yrittänyt karistaa Kharonin kimpustaan heittäytymällä Kharonin päälle, mutta kujakissa oli aavistanut entisen mestarinsa suunnitelman; olihan Lieskakajo itse opettanut kyseisen tempun hänelle. Kun Lieskakajo oli heittäytymässä maahan selälleen, Kharon loikkasi pois kissan kimpusta ja katsoi, kuinka Lieskakajo tömähti maahan. Edes Kharon ei ollut huomannut, miten lähllä Litteäkiveä he olivat olleet. Sen seurauksena eloklaanilaisen pää kolahti jäiseen kiveen ja tämä jäi makaamaan liikkumattomana kylmään, veren värjäämään hankeen.
Kharon katsoi petturiystäväänsä hetken aikaa paikoilleen jähmettyneenä. Hän näki, että kollisoturin rintakehä kohoili hiukan, joten Kharon koki parhaakseen liueta paikalta. Hän ei halunnut katsoa Lieskakajon kuolevan, vaikka kaksikko olikin päätynyt eri puolille sotaa. Kharon liukeni entisen mestarinsa luota taistelevien kissojen sekaan, jättäen Lieskakajon täysin oman onnensa nojaan. Kharon ei suostunut ottamaan kontolleen soturin kuolemaa.
Valkoturkkisen kollin ajatukset tuntuivat taas sekavilta. Hän oli keskellä taistelua ja yritti parhaansa mukaan väistellä kissoja, jotka syöksähtelivät häntä kohti kynnet ojossa. Samalla Kharon yritti saada sekavat ajatuksensa kasaan. Hän ei voinut vilkaista taakseen, sillä kissa ei halunnut enää nähdä vilaustakaan Lieskakajon raidallisesta turkista.
Joku nuorista eloklaanilaisista hyökkäsi Kharonin kimppuun. Hetken ajan kaksikko pyöri verisessä, lukuisten kissojen tallomassa lumessa. Kharon halusi vain karistaa hyökkääjän kimpustaan ja päästä setvimään hetkeksi ajatuksiaan etäämmälle. Hänen onnekseen nuori kissa oli melko kokematon taistelija, joten Kharon sai hänet kohtuullisen helposti pois kimpustaan. Kujakissa näykkäsi kissan lonkkaa ja tämä rääkäisi inhoten. Kynnet sivalsivat ilmaa Kharonin kuonon edestä ja kolli vetäytyi kauemmas vihollisestaan. Kollikissa syöksähti pois kissan luota taas taistelun sekaan ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei toinen seurannut häntä.
Kharon kiisi minkä jaloistaan ehti kissajoukon läpi aukion toiselle puolen. Hän pysähtyi käpälät liukuen karhunvatukkapensaikon eteen. Sen kummempia ajattelematta erakko pujahti karhunvatukkapensaikon alle. Soturit eivät vartioineet pesää, joten Kharon ajatteli sen olevan tyhjillään.
Mutta asia ei ollut ihan niin. Kun Kharon pakeni taistelua astumalla sisään pesään, hän kohtasi pimeässä kiiluvat silmät. Kolli ei ehtinyt tunnistaa vastustajaansa, kun tämä jo hyökkäsi hänen kimppuunsa. Kaksi kissaa painivat hetken toistensa kimpuissa, ennen kuin vihollinen yhtäkkiä irtaantui Kharonista. Kissa kavahti taaksepäin, kuin olisi pelännyt valkoturkkista erakkoa. Vanhan kollin sinertävä katse oli silminnähden säikähtänyt.
”Haavetassu?” vanha kolli kysyi rohisevalla äänellä. Nyt Kharon tunnisti puhujan, hän oli Hopeaputous, Taivaslaulun isä ja Kharonin isoisä. Aluksi Kharon oli helpottunut nähdessään sukulaisensa. Hän katsoi Hopeaputousta aivan hiljaa, kunnes synkät ajatukset saavuttivat erakon: Hopeaputous oli jäänyt Eloklaaniin. Hän oli antanut koko perheensä lähteä noin vain. Hopeaputous oli myös syyllinen Kharonin valtaviin menetyksiin ja hänen olisi kuoltava. Kharonin keho alkoi täristä, eikä se taaskaan johtunut kylmyydestä, vaan raivosta.
”Haavetassu, oletko se oikeasti sinä? Missä Taivaslaulu ja muut ovat?” Hopeaputouksen ääni oli nyt varovaisempi, aivan kuin hän olisi aistinut Kharonin sisällä kytevän vihan, joka leimahtaisi pian liekkiinsä. Kysymys oli Kharonille liikaa. Vihasta sokea kolli syöksyi raivoissaan isoisänsä kimppuun. Hopeaputous ei ollut selvästikään varautunut tyttären poikansa äkilliseen hyökkäykseen, ja luiseva vanhus kaatui maahan erakon painosta.
”Sinä olet syyllinen! Sinun takiasi he kaikki kuolivat!” Kharon sähisi raivoissaan raadellessaan isoisänsä rintaa, kasvoja, kaulaa, aivan kaikkea mihin hän vain ylsi. Hämmentynyt Hopeaputous otti nopeasti puolustuskannan ja alkoi väistellä maassa maaten Kharonin liikkeitä. Se ei sujunut mitenkään mainittavan hyvin, sillä edelleen Kharon sai iskettyä kyntensä vähän väliä vanhan kissan ohueen nahkaan. Terävät kynnet lävistivät turkin alla piilevän nahan ja verta roiskahteli valtoimenaan kissojen vaaleille turkeille.
”Haavetassu! Lopeta! En tiedä mistä sinä puhut!” Hopeaputous vaati, mutta Kharon ei kuunnellut. Hän tiesi, että Hopeaputous oli Mesitähden, Ruskalinnun, Lieskakajon ja monen muun kanssa syypää Kharonin pahaan oloon.
”He kuolivat! Sinä päästit heidät lähtemään ja he kuolivat!” Kharon ulvoi vihaisena. Sillä hetkellä kolli oli unohtanut kaiken muun paitsi vihan. Hän ei voinut hillitä itseään tai lakata raatelemasta vanhusta. Kharon ei tiennyt kauanko hän jatkoi, mutta jossain vaiheessa Hopeaputous oli lakannut liikkumasta ja puhumasta. Mutta koska erakko oli niin raivon sokaisema, hän ei huomannut sitä. Vasta sitten, kun Kharonin voimat alkoivat hiipua, hänen iskunsakin alkoivat heikentyä. Pesän lattia oli täynnä verta ja siihen tahriutuneita hopeisia karvatukkoja.
”Sinun takiasi he ovat kuolleet!” Kharonin ulvonta oli enää vain onnetonta itkua. Viha alkoi hellittää ja tilalle laskeutui suru. Kharon katsoi kyyneleistä sumentunein silmin allaan makaavaa kissaa. Se ei ollut lainkaan kaunis näky. Hopeaputouksen turkki oli irronnut tämän kaulalta ja koko pesä oli kuin teurastamo. Verta oli Kharonin turkilla ja ympäri pesää.
Kharon nousi ylös Hopeaputouksen päältä tajuamatta, että vanha kolli oli jo kuollut. Hän lyyhistyi pesän veriselle lattialle ja nyyhkytti onnettomana.
”Jos sinä et olisi päästänyt heitä lähtemään, minä en olisi tehnyt sinulle näin.. Minä olisin Eloklaanin soturi, eikä mitään pahaa olisi tapahtunut.. Te olette pilanneet kaiken, enkä minä voi antaa sitä anteeksi koskaan”, Kharon käpertyi kerälle veriseen maahan ja nyyhkytti hiljaa. Kollin mieli oli yksi sekamelska. Jo vuodenaikojen ajan vain yksi ajatus oli vienyt häntä eteenpäin: Mesitähden ja kaikkien muiden syyllisten kuolema. Kharon uskoi todella, että nähdessään Mesitähden kuolevan, hänen paha olonsa helpottaisi ja elämä alkaisi taas hymyilemään.
Kharon kaipasi Päivänsädettä. Naaras oli viime kuiden aikana ollut ainoa, joka oli saanut Kharonin rauhoittumaan ja synkät ajatukset helpottamaan edes hetkeksi. Nyt kolli makasi yksin kylmässä maassa veren tahrimana aivan toivottomana. Hänen itkuinen katseensa kääntyi Hopeaputouksen elottomaan ruumiiseen. Vanhuksen lasittunut, kauhistunut katse osoitti tyhjyyteen. Kharon ei voinut katsoa sitä, vaan hänen oli käännettävä päänsä pois. Kharon uskoi tehneensä oikein, mutta siltikään hänen olonsa ei helpottanut. Häntä ei hymyilyttänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän tällaisessa tilanteessa. Kharonin ajatus siitä, että hänessä oli jotain vialla, vahvistui vain entisestään. Hänen olisi maattava tässä vielä hetki, ennen kuin hän voisi kasata itsensä ja palata takaisin taisteluun.
