Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Kharon katseli iloisena kolmen pennun touhuja. Lyra, Cosmos ja Fornax olivat kasvaneet vauhdilla ja kolmikko oli jo miltei kuuden kuun ikäisiä. Heidän isänsä oli äärettömän ylpeä jälkikasvustaan ja Kharonin mielestä pennut olivatkin koko maailman hienoimpia pentuja. Päivänsäteestä ei edelleenkään ollut kuoriutunut mitään lämmintä ja rakastavaa emoa, mutta pennut olivat saaneet senkin edestä rakkautta isältään. Kharon oli luvannut tehdä kaikkensa pienokaistensa eteen ja suojella heitä aina henkensä uhalla. Kolli oli kertonut jälkikasvulleen tarinoita vanhemmistaan ja heidän hienosta elämästään – mainiten erityisesti sen, miten onnettomia he olivat Eloklaanissa ja kuinka Mesitähti oli pilannut heidän elämänsä. Vaikka Kharon itse oli nauttinut elämästään klaanissa, hän tiesi sen olleen silkkaa painajaista vanhemmilleen. Pentujen olisi hyvä oppia, että Eloklaani – tai oikeastaan Mesitähti – oli kaiken pahan alku ja juuri. Mitä useampi vuodenaika kului, sitä enemmän Kharon tunsi vihaavansa Mesitähteä.
”Aika mennä nukkumaan”, Kharon avasi suunsa ja keskeytti pentujensa leikit. Cosmos ja Lyra käänsivät pettyneet katseensa isänsä suuntaan, mutta Fornax sen sijaan nousi ylös ja jätti leikin kesken isänsä käskyn mukaisesti. Tummanharmaa kollipentu tassutteli isänsä viereen, mutta Cosmos ja Lyra näyttivät vastustelevan.
”Nytkö jo? Emmekö voisi leikkiä vielä hetken? Ei hyvää leikkiä voi jättää aivan kesken”, Lyra huokaisi päätään pudistellen. Vaikka Kharon rakastikin pienokaisiaan yli kaiken, hän ei sietänyt tottelemattomuutta. Kolli oli vahtinut pentuja koko päivän ja hänkin kaipasi lepoa.
”Ei käy, te kyllä tiedätte nukkumaanmenoaikanne olevan auringonlaskun aikaan. Liikettä nyt”, Kharon alkoi hermostua. Pennut olivat pidentäneet kollin pinnaa hiukan, mutta ei se edelleenkään kovin pitkä ollut. Hän suuttui herkästi ja oli toisinaan hyvinkin äkkipikainen. Pennut olivat melko hyvin oppineet tuntemaan isäänsä ja erityisesti Fornax vältteli turhia yhteenottoja ja konflikteja. Cosmos sen sijaan tuntui raastavan isänsä hermoja eniten. Kun yhteen laitettiin kaksi kollia, joiden pinnat olivat yhtä lyhyet, toisinaan yhteenottoja tapahtui vähän liikaakin.
Kharonin onneksi tänään kuitenkin oli päivä, jolloin pennut tottelivat isäänsä ilman sen suurempia vastusteluita. Fornaxin johdolla kaksi muutakin pentua lähtivät tassuttamaan kohti juurakossa sijaitsevaa pesää. Eloklaanissa asuessaan Kharon ei koskaan ollut saanut nukkua siinä pesässä, sillä se oli kuulunut sotureille. Hänestä ei koskaan ollut tullut soturia, mutta Kharon koki olevansa jotain paljon enemmän.
Päivänsäde oli ollut poissa leiristä myöhään, joten Kharon oli käynyt pentujen kanssa nukkumaan. Kolme pentua olivat siirtyneet omille vuoteilleen ympäri pesän alatasoa ja Kharon nukkui omalla vuoteellaan lähinnä uloskäyntiä. Hän ei halunnut pentujen livahtavan ulos pesästä omille teilleen keskellä yötä. Siitä ei kyllä ollut pelkoa, että Fornax olisi tehnyt niin, mutta erityisesti Cosmos saattaisi keksiä jotain niinkin typerää..
Kharon oli niin väsynyt, että hän nukahti miltei heti saatuaan silmänsä ummistettua.
”Kharon”, aivan korvan juuresta kantautuva kuiskaus sai Kharonin väräyttämään korviaan. Hän painoi päänsä syvemmälle sammaliin. Hän oli niin väsynyt, ettei vielä jaksanut herätä.
”Kharon”, kuiskaus kuului uudestaan, ja valkoturkkinen kolli tunsi jonkun koskettavan hänen turkkiaan. Kuiskaus kuului vielä kolmannen kerran:
”Kharon, herää.”
Silloin valkoturkkisen kujakissakollin huumori loppui . Kharon räväytti eriväriset silmänsä auki ja nosti ärsyyntyneenä päänsä ylös ja luimisteli korviaan. Väsynyt kolli räpytteli erivärisiä silmiään. Hän oli odottanut kohtaavansa jonkun pennuistaan, Keijukaisen tai Päivänsäteen, mutta sen sijaan hänen edessään seisoi aivan joku muu. Kissa, jota Kharon ei uskonut näkevänsä enää koskaan. Viha ja raivo katosivat ja epäuskoinen ilme piirtyi kollikissan kasvoille. Hän ei osannut sanoa tai tehdä mitään muuta kuin tuijottaa edessään seisovaa, valkeaa rotevaa kollia epäuskoisena.
”Isä”, Kharon henkäisi saadessaan viimein suunsa auki. Kujakissan katse kääntyi pesän toisella laidalla nukkuviin pentuihin ja Päivänsäteeseen – naaras oli palannut jossain vaiheessa leiriin Kharonin nukkuessa.
”Miten sinä voit olla siinä? Minä näin, kun sinä kuolit”, Kharonin ääni värisi hänen kääntäessä katseensa takaisin isäänsä. Merkuriuksen katse oli rauhallinen ja tyyni, mutta kaiken sen rauhallisuuden takaa Kharon erotti häivähdyksen pettymystä. Isä yritti peitellä sitä, mutta Kharon näki hänen lävitseen.
”En minä oikeasti olekaan. Tule, meillä on kiire”, Merkurius naukui vakavalla äänellä ja viittoi poikansa peräänsä. Hämillään oleva Kharon nousi ylös vuoteeltaan ja seurasi isäänsä ulos hämärästä pesästä. Nyt vasta kujakissa huomasi muutoksen isänsä ominaistuoksussa. Se oli osittain sama kuin ennen, mutta nyt se oli paljon raikkaampi. Tuoksu oli juuri sellainen, miksi Kharon oli kuvitellut tähtikissojen tuoksuvan. Ei hän oikeasti nähnyt isäänsä, tämä oli vain unta. Pienoinen pettymys valtasi Kharonin mielen. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi saanut isänsä, emonsa ja setänsä takaisin.
”Minne sinä viet minua?” Kharon kysyi, kun kaksikko kulki hiljaa Eloklaaanin entisen leirin halki kohti uloskäyntiä, jonka edustalla Roska istui vahdissa. Mustaturkkinen naaras ei näyttänyt huomaavan Kharonia tai hänen isäänsä. Se viimeistään vakuutti valkean kollin siitä, ettei tämä ollut totta. Hän näki unta ja jostain syystä hänen isänsä oli tullut vierailemaan hänen luonaan.
”Älä kysele Kharon, seuraa vain minua.”
Metsä oli hiljainen, siellä ei ollut ristin sielua. Eikä oikeasti ollutkaan, sillä todellisuudessa Kharon tai hänen isänsä eivät olleet siellä. Kharon ei ollut varma, oliko metsä todellinen vai pelkästään hänen untaan, mutta se tuntui ja tuoksui todelliselta. Vain puiden lehtien kahina ja jossain kaukaisuudessa huhuileva pöllö rikkoivat hiljaisuuden.
Kun kaksi valkoturkkista kolli olivat ylittäneet joen ja saavuttaneet Koivumetsän, Merkurius jatkoi vielä vähän matkaa. Kaksikko saapui pienelle aukiolle, joka oli melkoisen surkea näky tähän vuodenaikaan. Lumet olivat sulaneet, muttei kieloniittynä tunnettu niitty ollut vielä päässyt näyttämään kauneuttaan. Kukkien varret olivat kuihtuneet, mutta joidenkin kuiden kuluttua ne elpyisivät ja niitty tulisi olemaan kenties yksi reviirin kauneimmista paikoista.
”Joko sinä kerrot, miksi toit minut tänne ja miksi olet täällä?” Kharon esitti kärsimättömänä kysymyksen isälleen. Hän oli kuin pieni malttamaton pentu, joka odotti epätoivoisena vastausta isältään. Merkurius pysyi rauhallisena. Kollikissa käänsi meripihkaisen katseensa poikansa suuntaan. Toisin kuin Kharon oli tottunut, hänen isänsä ei näyttänyt lainkaan ylpeältä poikaansa. Se sai Kharonin olon kurjaksi. Oliko isä pettynyt häneen? Oliko hän tullut vain kertoakseen, miten surkeasti Kharon oli pärjännyt?
Kujakissa nielaisi hermostuneena, kun hän odotti Merkuriuksen avaavan suunsa.
”Sinä olet ymmärtänyt kaiken tapahtuneen väärin. Olet hairahtunut harhapolulle, Kharon”, laikukas kolli naukui tasaisella, mutta pettymystä täynnä olevalla äänellä. Kharon ei ollut uskoa korviaan.
”Miten niin? Minähän olen vain varjellut teidän muistoanne ja tehnyt oikein! Te kuolitte turhaan ja Mesitähti on siitä vastuussa!” nuorempi kolli puolustautui. Merkurius pudisteli yhä vain pettyneempänä päätään. Kuollut kolli avasi meripihkasilmänsä ja katsoi Kharonia syvälle tämän erivärisiin silmiin.
”Ei Kharon, sinä olet ymmärtänyt aivan väärin. Olet sekoittanut vihan ja surun tunteet toisiinsa ja eksynyt yhä syvemmälle virheiden sokkeloon. Etsit syyllistä kuolemaamme aivan turhaan, sillä ei sellaista ole. Me kuolimme, koska niin vain tapahtui, joskus kissat kuolevat. Mesitähti päästi meidät lähtemään klaanista, koska olimme siellä onnettomia. Kiitos hänen, saimme elää viimeiset vuodenaikamme onnellisina teidän kanssanne. Kharon, ei sinun tarvitse kostaa mitään, kun mitään kostettavaa ei ole. Ei ole vielä liian myöhäistä tehdä oikein”, Merkurius puhui rauhallisella äänellä ja katsoi Kharonia. Kharon nielaisi taas.
”Mut..Mutta, jos olisimme jääneet klaaniin, te olisitte elossa”, kolli ei voinut luopua noin vain aatteesta, jota hän oli varjellut niin pitkään. Hän oli syyttänyt vuodenaikojen Mesitähteä kaikesta tapahtuneesta, ei hän voinut uskoa olleensa väärässä. Merkurius ravisti päätään.
”Ehkä, mutta me olisimme onnettomia. Kuolema on pieni hinta siitä, että on saanut elää onnellisen elämän rakkaidensa ympäröimänä. Kerro minulle Kharon, tekeekö kostaminen sinut oikeasti onnelliseksi? Voitko unohtaa kaiken sen vihan ja olla onnellinen heti, kun Mesitähti on kuollut?” isä kysyi. Ne kysymykset saivat Kharonin ajattelemaan asiaa ihan tosissaan. Voiko olla, että hän oli oikeasti tehnyt niin valtavan virheen ja nähnyt kaiken aivan väärin?
Kharon ei ehtinyt vastata isänsä kysymyksiin, kun hänen edessään seisovan kollin hahmo alkoi haalistua. Merkurius alkoi kadota, uni oli päättymäisillään.
”Isä! Älä mene vielä!” Kharon anoi epätoivoisena, hän ei ollut vielä valmis menettämään isäänsä taas.
”Älä huoli Kharon. Jos valitset oikein, voit hyvittää tekosi Tähtiklaanille ja me tapaamme taas. Jonain päivänä voimme olla taas kaikki yhdessä ja onnellisia. Taivaslaulu halusi sinun tietävän, että me rakastamme sinua erheistäsi huolimatta. Sinä ja Deimos olette meidän koko maailmamme.”
Sitten se oli ohi. Merkurius oli poissa ja jäljellä oli taas vain painava hiljaisuus. Kharon tunsi olevansa hukassa, vaikka hän tiesi tasan tarkkaan missä oli. Hänen olonsa oli raskas. Hän oli tehnyt valtavan virheen, eikä hänellä ollut harmaintakaan aavistusta, kuinka voisi koskaan korjata sen.
