Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Kharonin mieli oli ollut maassa jo monen päivän ajan. Sen jälkeen kun Härmä oli kertonut Päivänsäteen odottavan pentuja, Kharonin ja hänen kumppaninsa välit olivat muuttuneet suorastaan jääkylmiksi. Keijukainen oli käynyt uhkailemassa Kharonia, eikä tämä voinut sietää sellaista. Häntä ärsytti, ettei Päivänsäde itse ollut tullut hänen juttusilleen. Sen seurauksena Kharon oli jopa siirtynyt toiseen pesään nukkumaan, koska ei vain sietänyt kumppaninsa tai tämän kasvattiemon seuraa sitten yhtään. Muutenkin Kharon oli viihtynyt lähinnä omissa oloissaan surkuttelemassa omaa oloaan. Hän koki olevansa hirviö, joka ei ansainnut perhettä. Ei ihme, että Päivänsädekin vihasi häntä.
Kun naaras oli yrittänyt lähestyä saalistamassa olevaa Kharonia, kolli oli kiukuspäissään ajanut naaraan tiehensä. Kolli katui sitä heti ja lähtikin pian kumppaninsa perään.
”Päivänsäde?” Kharon huhuili tummanharmaan naaraan nimeä, kun tätä ei näkynytkään missään lähistöllä, vaikka kujakissan hajujälki oli vahva ja hän oli juuri kulkenut siitä. Samassa Kharon jähmettyi aloilleen, kun hänen nenäänsä tulvahti toinen tuoksu, joka kuului ketulle. Kujakissakollin niskavillat nousivat pystyyn ja hänen kyntensä liukuivat esiin, kun ketun kovaääninen huudahtelu kantautui hänen korviinsa. Ääni kantautui läheltä, ja Kharon päätteli Päivänsäteen ja heidän syntymättömien pentujensa olevan pulassa!
”Päivänsäde, minä tulen!” kolli parkaisi kovaäänisesti ja lähti nelistämään eteenpäin lumisessa metsässä. Hänen ei tarvinnut juosta pitkälle, kun hän erotti punaturkkisen petoeläimen erään puun juurella. Kettu kaiveli juurakkoa kuin vimmattu, yrittäen päästä kiinni ilmeisesti Päivänsäteeseen, joka oli paennut petoa juurakkoon. Vaikka Kharon olikin edelleen vihainen Päivänsäteelle, hänen oli pelastettava kumppaninsa ja heidän pentunsa. Siispä kolli hyökkäsi empimättä kynnet ojossa pienikokoisen ja rähjääntyneen ketun kimppuun. Kharon tiesi, ettei hän ollut mikään taitavin taistelija, mutta halu pelastaa Päivänsäde sai hänet unohtamaan sen. Raivopäissään kissa heittäytyi petoeläimen selkään. Yllätyksenä tulleen iskun voimasta kettu lennähti kyljelleen ja Kharon alkoi ladella tälle empimättä iskuja.
”Te kapiset surkimukset ette vie minulta enää yhtäkään perheenjäsentä!” kolli ulvoi jaellessaan iskuja hyökkäyksestä hämmentyneen ketun kylkeen. Pian kettu kuitenkin tajusi mistä oli kyse ja kierähti toisen kylkensä kautta vatsalleen, päästen siten nousemaan luisevien jalkojensa varaan. Punaturkkisen eläimen silmissä leimusi viha, mutta niin myös Kharonin. Ennen kuin Kharon ehti väistää sivuun, peto teki nopean syöksähdyksen häntä kohti. Ellei Kharon olisi ehtinyt kumartua alas, ketun hampaat olisivat uponneet hänen pehmeään kaulaansa. Kiitos alas kumartumisen, Kharon sai pitää henkensä. Sen sijaan että hampaat olisivat uponneet Kharonin kaulaan, ne vain hipaisivat kollin poskea ja ketun loikka jatkui aina Kharonin ohi. Kharon irvisti, kun viiltävä kipu tuntui lävistävän koko hänen kehonsa. Hän oli vähällä lamaantua pelosta, kun menneisyyden muistot pyrkivät elävinä hänen mieleensä.
Hän näki edessään elottomina isänsä, emonsa ja Coronan sekä verenhimoisen ketun, joka yritti siinä onnistumatta kiivetä puunrunkoa pitkin Kharonin ja Deimoksen luokse. Kun Kharon tunsi painon putoavan hänen selkäänsä, kolli havahtui takaisin ajatuksistaan tähän hetkeen. Hän säpsähti ja heittäytyi selälleen niin, että pienikokoinen kettu jäi hänen alleen maan ja Kharonin väliin puristuksiin. Ketun ote irtosi Kharonin niskasta ja kolli kierähti nopeasti pystyyn, paeten muutaman ketunmitan verran. Hänen oli tehtävä suunnitelma, kuinka saada kettu hengiltä ja pois hänen kimpustaan. Kharonin olisi päästävä tarkistamaan, että Päivänsäde oli yhä hengissä.
Kun Kharon oli epätoivon ja raivon vallassa kamppaillut jo valmiiksi heikkokuntoisen ketun kanssa hyvän tovin, taistelu tuotti viimein tulosta. Kettu oli jaellut kujakissalle runsaasti iskuja, mutta lopulta Kharon oli saanut tukevan otteen pedon kaulasta. Kettu yritti raastaa raivoissaan Kharonia kynsillään, mutta kolli ei luovuttanut. Hän upotti hampaansa pedon kaulaan ja puri niin kovasti kuin vain pystyi. Veri tulvahti kujakissan suuhun. Kun kettu lakkasi liikkumatta, Kharon uskalsi vasta sitten irrottaa otteensa.
Hän perääntyi parin askeleen verran taaksepäin ja tuijotti laantuvan raivon vallassa eläintä, jonka hän oli juuri tappanut. Se sai Kharonin vain vihaisemmaksi. Miksi hänen vanhempansa eivät olleet tappaneet kettua? Miksi kettu, joka oli riistänyt heidän henkensä, oli ollut niin vahva, ettei edes kolme täysikasvuista kissaa ollut saanut sitä hengiltä? Kharon ravisteli päätään muistaessaan Päivänsäteen. Kolli käännähti ympäri ja juoksi kohti juurakkoa, jota kettu oli kaivanut Kharonin saapuessa paikalle. Juurakosta kolli löysi kumppaninsa, joka makasi multaisessa, kylmässä maassa silmät ummistettuna.
”Päivänsäde?” Kharon kuiskasi kumppaninsa nimen ja tökkäsi tämän lonkkaa kuonollaan, ”älä sinäkin jätä minua, ole niin kiltti..”
Kuin pyynnöstä Päivänsäde räväytti tummat silmänsä auki ja katsoi paniikin vallassa kumppaniaan.
”Päivänsäde, mikä sinulla on?” Kharon henkäisi huolestuneena.
//Päivi?
