Kharon
//Kirjoittaja: Elandra
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Kharon nielaisi, kun Päivänsäde otti puheeksi Mesitähden ja sen, miten Eloklaanin päällikkö reagoisi kohdatessaan kadonneen tyttärensä. Ajatuskin siitä sai valkoturkkisen kollin olon epämukavaksi. Hänen turkkiaan kihelmöi, kun aiemmin näkemänsä uni muistui taas mieleen. Mitä jos oikeasti kävisikin niin, ettei Päivänsäde voittaisi Mesitähteä? Keijukainen ja muut varmasti tukeutuivat siihen ajatukseen, ettei valkea päällikkö kykenisi taistelemaan omaa tytärtään vastaan.
Mutta Kharon oli nähnyt Mesitähden julmuuden, hän näki päällikön lävitse. Mesitähti vain esitti hyvää ja jaloa, mutta oikeasti hän välitti vain itsestään. Jos hän olisi välittänyt Merkuriuksesta ja Taivaslaulusta tai edes Deimoksesta ja Kharonista, hän ei olisi päästänyt heitä koskaan lähtemään.
”En tiedä”, Kharon vastasi lyhyesti ja käänsi katseensa poispäin Päivänsäteestä, ”Mesitähti on julma kissa. En yllättyisi, jos hän ei reagoisi mitenkään, vaan tappaisi sinut heti ja esittäisi sitten olevansa pahoillaan.” Laikukas kolli vilkaisi vierellään kävelevää naaraskissaa, jonka kasvoilla ollut virne oli muuttunut hämmentyneeseen ilmeeseen.
”Synkkää”, Päivänsäde tokaisi ja onnistui saamaan katsekontaktin Kharonin kanssa, ”ei kuulosta lainkaan siltä Mesitähdeltä, josta minä olen kuullut.” Kharon hidasti huomaamattaan tahtiaan, ja joutui sen tajuttuaan ottamaan muutaman juoksuaskeleen päästäkseen toverinsa vierelle.
”Minä olen varma, että hän vain esittää kilttiä ja jaloa. Jos hän oikeasti välittäisi klaanitovereistaan, miksi hän antaisi kaikkien seilata Eloklaanin ja vapauden välillä? Yhteisössä sentään ei ole vaihtoehtona lähteä”, Kharon tuhahti päätään pudistellen. Päivänsäde ei ehtinyt vastata mitään, kun kujakissat yllättäen pysähtyivät. Kharon vilkaisi joukon johdossa kulkevaa Keijukaista, joka kurkisti varovaisesti erään kaksijalanpesän kulmalla toiselle kujalle. Sitten yhteisön johtaja heilautti häntäänsä merkiksi, että yhteisö voisi taas jatkaa matkaansa. Kharon vilkaisi taas Päivänsädettä, joka silmäili kaksijalkalan kujia.
”Puhutko taas vanhemmistasi?” harmaa naaras varmisti, ja Kharon vastasi nyökäten.
”En muista, että olisit koskaan kertonut heidän kuolemastaan. Miten se tapahtui?” Päivänsäde esitti uhkarohkean kysymyksen. Hänen onnekseen Kharon ei ollut pahalla tuulella, ja kolli oli viimein valmis puhumaan vanhemmistaan ja heidän kuolemastaan Päivänsäteelle. Valkea kolli vilkaisi kanssaan käveleviä yhteisön jäseniä.
”Muistuta, että kerron siitä päästyämme ulos tästä kaksijalkalasta.”
Aamu sarasti jo, ja kujakissat olivat viimein päässeet kaksijalkalasta takaisin villiin luontoon. Kharon veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Se tuntui kerrassaan loistavalta sen jälkeen, kun hän oli koko yön haistellut kaksijalkalan tunkkaista, hirviöiltä ja kaksijaloilta lemuavaa ilmaa.
”Pysähdytään hetkeksi lepäämään ja saalistamaan. Jatkamme taas matkaa ennen aurinkohuippua. Emme rakenna pesää, vaan jokainen levätköön missä itse tahtoo ja saalistakoot jos on nälkäinen”, Keijukainen lausui pysähtyessään ja silmäili yhteisön jäseniä. Sitten naaras komensi Deimoksen ja Ruskalinnun luokseen. Kharon seurasi Päivänsäteen viereltä, miten hänen veljensä kiiruhtivat yhteisön johtajan luokse.
”Mentäisiinkö saalistamaan? Voisit samalla kertoa vanhemmistasi, kuten lupasit”, tummanharmaan naaraan lausahdus sai Kharonin kääntämään katseensa häneen. Kharon oli väsynyt, mutta kasvava näläntunne sai hänen vatsansa murahtelemaan.
”Miten vain, mutta minä tahdon myös levätä saalistamisen jälkeen.”
Kaksikko poistui muiden yhteisön jäsenten luota syvemmälle kaksijalkalaa ympäröivään metsään. Sää oli kylmä ja märkä. Kharon kulki Päivänsäteen tahdissa kauemmas muista ja mietti vanhempiaan ja heidän traagista kuolemaansa.
”Kettu tappoi heidät”, valkoturkkinen kolli rikkoi hiljaisuuden ja piti katseensa visusti edessäpäin. Sivusilmällään hän näki Päivänsäteen sinisen katseen kääntyvän hänen suuntaansa, mutta Kharon ei voinut kohdata sitä. Palatessaan muistoissaan siihen hirvittävään päivään, Kharonin olo muuttui hetkessä aivan hirveäksi.
”Me olimme juuri löytäneet kodin, jonne aioimme jäädä loppuiäksemme. En ollut koskaan nähnyt vanhempiani tai setääni Coronaa niin onnellisina. Minä ja Deimos jouduimme vain katsomaan, kun se kettu tappoi yksitellen jokaisen perheenjäsenemme. He eivät ansainneet sitä. Jos Mesitähti ei olisi päästänyt meitä lähtemään, emme olisi koskaan kohdanneet sitä kettua ja vanhempamme olisivat vielä elossa. Olen varma, että myös he olisivat ajan kanssa voineet tulla onnellisiksi klaanissa. Mutta Mesitähti pilasi aivan kaiken, eikä Ruskalintukaan ole sen enempää syytön kuin hän”, Kharonin ääni muuttui matalaksi murinaksi hänen puhuessaan.
//Päivi?
