Kobra
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön kaksijalkala
Useampi kuu oli vierähtänyt siitä, kun olin jäänyt jumiin tähän Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvaan kissajoukkoon. Pakeneminen oli käynyt mielessäni useaan otteeseen, mutta mahdollisuuksia moisen ajatuksen toteuttamiselle ei ollut tarjolla kovin montaa. Yksikin huolimaton virhe tai väärin ajoitettu liike ja se oli siinä. Minulla ei ollut varaa kuolla täällä, ei ennen kuin olisin löytänyt emoni.
Päiväni koostuivat pitkälti kaksijalkalan kujilla partioimisesta ja ruoantähteiden keräämisestä. Nytkin marssin valppaana partion perässä katuja pitkin. Lehtikadon kylmyys oli viimein väistynyt tieltä, ja lämpimät auringonsäteet kurkottelivat korkeiden rakennusten välistä kujalle, jota pitkin kuljimme. Nautin jokaisesta hetkestä, jotka sain viettää Yhteisön pesän ulkopuolella. Minulla ei ollut asiaa ulos yksinäni, sillä en ollut vielä ansainnut johtajan luottamusta – mitä se sitten tarkoittikaan.
Kuja, jota parhaillaan tutkimme, haarautui useampaan suuntaan pienemmiksi ja kapeammiksi käytäviksi. Kävelin seinänvierustaa pitkin ja väistelin särkyneen lasin palasia, kun yhtäkkiä nenäni huomasi jotakin tavallisesta poikkeavaa. Seurasin vierasta hajua, joka johti yhdelle haarautuvista kulkuväylistä. Pysähdyin sen eteen enkä edennyt pidemmälle, sillä muun partion valvovan silmän alta katoaminen oli heille sama asia kuin karkaamisyritys.
“Leopardi.” Viitoin hännälläni laikukkaalle naaraskissalle, jonka Päivänsäde oli määrännyt partion johtoon. Hän kipitti luokseni korvat uteliaasti höröllään.
“Niin?”
“Tästä on kulkenut joku ulkopuolinen.” Nyökkäsin päälläni kohti kapeaa käytävää, joka katosi syvälle rakennusten väliin.
Leopardi nuuhki hetken syvään ja kääntyi sitten minun puoleeni hyväksyvä katse silmissään. “Oikeassa olet. Ilmoitetaan tästä Päivänsäteelle heti kotiin päästyämme!” Naaras nyökytteli tohkeissaan. “Hienosti huomattu, Kobra!”
Minä räpäytin kissalle silmiäni tietämättä oikein, mitä tuohonkin olisi pitänyt vastata.
“Hän on varmaankin yläkerrassa”, Leopardi kiiruhti alakerran poikki portaikkoon. Hölkkäsin hänen perässään hieman vastahakoisena naaraan vaatimuksesta tulla mukaan kertomaan uutiset Yhteisön johtajalle henkilökohtaisesti.
Kiipesin Leopardin jäljessä portaat yläkerran tasanteelle, jossa oli huomattavasti tilavampaa ja valoisampaa kuin alhaalla, jossa kaikki muut Yhteisön jäsenet nukkuivat. Tästä avaruudesta pääsivät nauttimaan ainoastaan Päivänsäde ja ilmeisestikin hänen jonkinlainen neuvonantajansa, Arpi. Yksisilmäinen kolli oli yläkerrassa nytkin, ja hänen päänsä käännähti yhtä aikaa Yhteisön johtajan kanssa meidän suuntaamme.
“Mistä on kyse?” Päivänsäde heilautti häntäänsä ja katsoi vuoron perään minua ja Leopardia, vaikkakin minusta kyllä tuntui, että naaraan huomio viipyili enimmäkseen minussa. Kenties se johtui siitä, etten ollut vielä saanut tämän silmissä siunausta luottamukselle.
“Olimme partiossa, kun Kobra huomasi jotakin.” Leopardin vaaleanvihreä katse vihjasi minua avaamaan suuni ja kertomaan loput. Räpyttelin silmiäni vähän hermostuneena, mutta hoidin sitten vastuulleni annetun velvollisuuden:
“Kaksijalkalan keskiosassa suurten rakennusten välissä tuntui vieraan kissan haju.”
Päivänsäde siristi silmiään. “Kuinka tuore?”
“Ehkä tämänaamuinen.”
Harmaa johtaja pysyi vaiti muutaman silmänräpäyksen ajan, ennen kuin antoi käskynsä: “Arpi, johda sinä partio etsimään kyseinen kulkuri. Kobra lähteköön mukaan näyttämään tien.” Hännänhuiskautuksella naaras lähetti meidät matkoihimme.
“Tässä kohtaa minä haistoin sen.” Väistyin Arven tieltä, joka tuli tutkimaan osoittamaani paikkaa tarkemmin. Luiseva kolli eteni hajun perässä kapealle kujalle, ja muu partio seurasi perässä päät matalina.
Käytävä johti jonkinlaiselle pienehkölle sisäpihalle, josta ei näyttänyt olevan muuta uloskäyntiä kuin reitti, jota pitkin olimme juuri tulleet. Arpi viittasi hännällään kaikki etsimään merkkejä muukalaisesta.
Kuljin seinänvierustoja pitkin, etsien jälkiä, karvatuppoja, mitä vain, mutta tuloksetta. Muillakaan ei näyttänyt menevän sen paremmin. Arpi määräsi Menninkäisen katsomaan katolta, kun piha oli käännetty läpikotaisin. Laikukas kolli temppuili itsensä metallisia tikkaita pitkin rakennusten päälle ja katosi hetkeksi näkyvistä, kunnes tämän pää kurkisti reunan yli:
“Se on ollut täällä, mutta lähtenyt matkoihinsa jo hyvän aikaa sitten!”
Arven nenän kautta pääsi tukahtunut tuhahdus. “Tuskin me enää sitä löydämme täältä. Haaskaamme vain aikaa.”
Partio otti suunnan takaisin Yhteisön pesälle. Aurinko laski parasta aikaa rakennusten taa ja värjäsi taivaan punertavaksi. Salaa olin iloinen, että kissa oli onnistunut välttymään kujapartion kynsiltä ja saanut pitää vapautensa. Toisaalta sisälläni heräsi uudenlainen, kumma yhteisellisyyden tunne. Minusta tuntui yhtäkkiä vähemmän vangilta ja enemmän Yhteisön jäseneltä. En oikein tiennyt, pidinkö kyseistä tunteesta, ottaen huomioon, että nämä kissat olivat riistäneet minulta kaikki luonnolliset oikeuteni.
Olinko minä kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymässä Yhteisön uudeksi kodikseni?
