Kuiske
//Kirjoittaja: Yuzu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Kuiske katseli Harmonian säntäilyä ja hymähti itsekseen. Harmonia muistutti häntä jollain kummalla tavalla itsestään pentuna. Kuiske tunsi outoa kiintymystä pentuun – tuntui kuin hän ymmärtäisi miltä tuntui olla se, kuka ei edes kuule omia sanojaan. Kuiske kääntyi selkä Harmonian piilopaikkaan päin ja laski hitaasti kymmeneen. Sitten hän käännähti ja lähti kiertämään ympäri pesää. Kuiske tiesi tasan tarkkaan pennun olinpaikan, mutta hän ei halunnut pilata leikkiä heti. Kuiske tassutti pimeässä pesässä varovasti eteenpäin ja yritti olla nyrpistämättä nenäänsä mädälle hajulle. Hän tunsi käpäliensä alla jotakin kovaa ja rosoista. Kuiske huomasi seisovan puusta tehdyn kovareunaisen asian päällä. Kun hän kohotti päätään, laattoja näytti jatkuvan loputtomiin. Niiden takana aukesi pieni pimeä tila, jossa näkyi muutama epämääräisistä roskista tehty makuusija. Kuiske erotti niissä Päivänsäteen voimakkaan hajun. Siinä samassa hän loikkasi alas laatalta ja toivoi, ettei kukaan ollut nähnyt häntä.
Kuiske käveli suoraan sen kasan luo, missä Harmonia piileskeli, ja esitti ettei olisi nähnyt pentua. Harmonia kikatti kuuluvasti, kun Kuiske kiersi kasaa. Sitten Kuiske pysähtyi ja nyökkäsi Harmonialle.
“Löysin.” Kuiske sanoi. Harmonia kikatti yhä, selvästikin luullen ettei kolli ollut vieläkään huomannut häntä. Kuiske tajusi, että hänen pitäisi puhua kuuluvammin. Häntä kuitenkin pelotti puhua niin, että kaikki kuulisivat. Kuiske näpäytti kevyesti hännällään Harmonian lapaa. Naaras nosti päänsä ja vaikeni.
“Sinä löysit minut!” hän huudahti. Kuiske nyökäytti päätään. Nyökkääminen oli hänen lempitapansa kommunikoida. Siinä ei tarvinnut käyttää sanoja, ei näyttää tunteita.
“Sinä menet nyt piiloon. Ja minä lasken!” Harmonia ilmoitti ja kääntyi poispäin Kuiskeesta. Kuiske avasi suunsa kieltäytyäkseen kohteliaasti, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan. Kun hän tarkemmin mietti asiaa, Harmonian kanssa leikkiminen oli melkein kuin leikkisi pentuna pentuetoverin kanssa.
Kuiske huomasi kaksijalanpesän uloskäynnin lähettyvillä tyhjän puisen laatikon. Sinne mahtui juuri ja juuri yksi kissa. Kuiske sujahti laatikkoon – hänen kehonrakenteensa ansiosta hän pääsi pienistäkin paikoista läpi – ja pysytteli aivan hiljaa. Siinä hän oli ainakin hyvä, hiljaa pysymisessä. Kuiske kuunteli, kun Harmonia laski.
“Yksi höyhen… kaksi höyhentä… kolme höyhentä…”
Kuiske ei tiennyt, kuinka kovaa Harmonia tiesi puhuvansa. Eikä häntä voinut siitä syyttää, eihän Harmonia itse kuullut puhettaan. Kuiske oli erakkoaikanaan kuullut kissoista, jotka kommunikoivat pelkillä häntämerkeillä. Ehkä Harmoniasta tulisi sellainen kissa?
“Tullaan!” Harmonian vinkaisu herätti Kuiskeen ajatuksistaan. Kuiske veti raajansa lähemmäs toisiaan ja koetti sulautua varjoihin.
“Kuiske! Oletko täällä?” Harmonian ääni kaikui laatikon sisällä. Yhtäkkiä pennun pää ponnahti pystyyn. Hän yritti loikata laatikon sisälle, mutta hyppy jäi lyhyeksi ja hän putosi selälleen maahan. Kuiske luikahti ulos laatikosta.
“Löysit minut.” hän maukui. Harmonia tuijotti häntä pyörein, kirkkain silmin.
Kuiske alkoi miettiä, oliko hän sanonut jotain väärin. Pentu tuijotti lumoutuneena hänen päätään.
“Onko- onko päässäni jokin hullusti?” Kuiske kysyi. Kun hän ravisteli päätään, Kuiskeen kuonon päälle tippui kauniin vaaleansininen höyhen.
Tämän hän siis haluaa, Kuiske mietti.
“Tuo on.. kaunis!” Harmonia henkäisi.
“Niinhän se on..” Kuiske mumisi. Sitten hän ojensi höyhentä Harmonialle.
“Saat sen.”
“Oikeastiko?” Pennun silmät loistivat kuin tähdet tähtitaivaalla.
// Harmonia? 😀
