Kuiske
//Kirjoittaja: Yuzu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Kuiske katseli Harmonian intoilua pienestä höyhenestä. Pentu tökki sitä haltioissaan ja silitti sitä tassullaan. Kuiske ei voinut tukahduttaa pientä kehräystä nähdessään hänen touhunsa. Harmonia näytti kohtelevan sitä, kuin se olisi arvokaskin aarre. Ehkä se oli hänelle arvokas? Ainoa asia, mitä Kuiske arvosti, oli täysi hiljaisuus.
Hetken päästä Harmonia käänsi päänsä kohti Kuisketta ja katsoi häntä suurin silmin.
“Leikitäänkö vielä jotain?” pentu kysyi. Ennen kuin Kuiske ehti vastata, hän jatkoi: “Voimmeko leikkiä jonkinlaista aarteenetsintää? Tai ehkä kisata siitä, kuka löytää hienoimman esineen?”
Kuiske tuijotti Harmonian napittavia silmiä. Hän ei tiennyt, suostuisiko pennun pyyntöön. Olisiko hänestä sillä tavalla enemmän hyötyä Kujakissayhteisölle?
“Käy se”, Kuiske sanoi, mutta muisti sitten ettei Harmonia kuullut häntä. Kuiske nyökkäsi pitkästi, varmistaen että pentu varmasti ymmärsi. Harmonian silmät kiilsivät innostuneesti.
“Jee!” hän vinkaisi. Pentu näytti hetken aikaa pohdiskelevan.
“Ollaanko sellaista, että katsotaan kuka löytää hienoimman asian pesästä?” Harmonia kysyi. Kuiske nyökkäsi epävarmasti.
“Mene sinä tuonne! Minä menen tänne.” Harmonia ilmoitti ja osoitti kohti sotkuisia makuusijoja, joiden joukossa myös Kuiske nukkui. Kuiskeen etsintä-alueeksi jäi siis pesän suuaukon läheinen tila sekä vuoteet, missä nukkuivat Harmonia ja hänen perheensä. Kuiske tunsi sydämessään vihlaisun nähdessään Harmonian emon ja muut pennut päiväunilla epämääräisessä sammal- ja lehtivuoteessa. Tuntisiko hän ikinä samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta? Eihän Kuiske ollut syntynyt tässä joukkiossa, eikä hän ollut erityisesti päällikön suosiossa. Mikä oli saanut Päivänsäteen uskomaan, että Kuiske oli pitänyt ottaa tähän yhteisöön?
Kuiske sähähti itselleen mielessään. Hän mietti liikaa turhia, tyhjänpäiväisiä pikkuseikkoja. Kuiske oli tässä ja nyt – leikkimässä aarteenetsintää Harmonian kanssa. Ja millään muulla ei nyt ollut väliä.
Kuiske koetti etsiä pesästä jotain, joka saattaisi kiinnostaa Harmoniaa. Käpy ei käynyt, eikä puusta pudonnut oksakaan.
‘Entäpä tämä?’ Kuiske huomasi roskaisen lattian seassa kiiltävän, vaaleanvioletin kiven. Hän tutki sitä hetken aikaa. Tuntui, kuin tämä samainen kivi rauhoittaisi häntä. Se oli kova ja kylmä, ja se tuntui mukavalta turkkia vasten. Kivessä oli kauniita uurteita, jotka näyttivät pyörteiltä vedenpinnassa.
‘Tämän sen on oltava.’ Kuiske nappasi pikkukiven hampaisiinsa – juuri oikeaan aikaan. Harmonia kipitti häntä vastaan suussaan rosoreunainen lehti.
“Tällaisen minä löysin.” Kuiske maukui ja työnsi kiveä lähemmäs.
Harmonia henkäisi. “Tuo on kaunein kivi, minkä olen ikinä nähnyt!”
Kuiske oli mielissään. Kyllä hän osasi tehdä joskus elämässään hyviä valintoja – vaikka ei sitä itselleen tunnustaisikaan. Kuiske odotti, kunnes Harmonia oli ihastellut kiveä tarpeeksi.
“Mitä- mitä sinä löysit?” Kuiske kysäisi.
Harmonia nosti katseensa.
“Ai niin! Löysin tämän lehden. Se on kaunis!” hän esitteli lehteä ylpeänä.
Pentu oli oikeassa, lehti tosiaan oli hieno. Siinä oli kauniita lehtikadon sävyjä, joihin sekoittui viherlehden tuoreus ja lehtisateen värit.
“Hyvin tehty.” Kuiske kehui.
“Sinä saat sen! Koska annoit minulle sen höyhenen.” Harmonian häntä väpätti innokkaasti edestakaisin.
“Kiitos, mutta en tarvitse-” Kuiskeen lause keskeytyi Harmonian pettyneeseen katseeseen.
Kuiske kosketti hännällään pennun selkää.
“No, minusta se on liian hieno minulle annettavaksi.” hän lohdutti.
//Harmonia?
