Kuiske
//Kirjoittaja: Yuzu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Kun Kuiske avasi silmänsä, hän toivoi kaiken olevan vain painajaista. Tapahtumat välähtelivät hänen mielessään.
Isän ja veljen kuolema.
Emon ja sisaren katoaminen.
Nyt hänellä ei olisi enää ketään. Ei enää ikinä. Kuiske ei kuitenkaan halunnut tunnustaa totuutta itselleen. Olihan hänellä kuitenkin Kujakissayhteisö.
Kujakissayhteisön johtaja Päivänsäde oli löytänyt kollin heidän reviiriltään kuljeksimasta, yksin ja kylmissään. Aluksi hän oli ollut vihamielinen, mutta päästi Kuiskeen sitten leiriinsä lämmittelemään. Kuiske pelkäsi Päivänsädettä – hän vaikutti kissalta, joka saattaisi tappaa yhdestä virheestä. Sen takia Kuiske halusi olla mahdollisimman hyvä Kujakissayhteisön jäsen. Hän ei saanut tehdä virheitä – ei enää koskaan.
Kuiske nousi ylös huterasti ylös vuoteeltaan ja räpytteli silmiään, ihan kuin toivoen heräävänsä unesta. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Tämä ei ollut unta.
Hän kuuli matalan sihahduksen, kun hän huomasi huiskauttaneensa paksun häntänsä vahingossa Kobran kuonon päälle. Kuiske vetäisi sen äkkiä takaisin ja ryntäsi ulos pesästä ennen kuin kolli näki häntä. Leirin aukiolla oli tyhjää. Parantajien pesästä kuului hiljaista supinaa, joka herätti Kuiskeen huomion. Kuiske oli vähän niin kuin Kujakissayhteisön “varaparantaja”- hänen parantamistaitonsa olivat melkein kuin oikealla parantajalla. Kuiske ei kuitenkaan halunnut parantajaksi. Hänelle taito oli melkein turha, sillä hän ei uskonut osaavansa palvella Yhteisöä parantajana. Häntä kammotti pelkkä ajatus siitä, että hän joutuisi kohtaamaan verta. Vaikka hänellä ei ollut yhtään ystävää, välitti hän silti jokaisesta yhteisön kissasta jonkin verran.
He pelastivat minut, Kuiske tuumi.
‘Ja nyt on minun vuoroni auttaa heitä.’
Kuiske tiesi, että hän olisi todennäköisesti kuollut jollei Päivänsäde olisi löytänyt häntä. Kuiskeella ei siinä tilanteessa olisi ollut voimia jatkaa eteenpäin. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin halusi uskoa, että hänen emonsa ja sisarensa olisivat vielä elossa. Vaikka hän olikin tuntenut heidät vasta lyhyen aikaa, Kuiske tunsi silti vastustamatonta surua ja rakkautta heitä kohtaan. Kuiske ei edes muistanut emonsa nimeä.
Hetken ajatuksissa vellottuaan Kuiske palasi takaisin tosimaailmaan. Hänen tulevaisuutensa oli Yhteisössä, ei perheensä luona. Hän palvelisi heitä elämänsä loppuun asti. Kuiske pyyhkäisi käpälällään kyyneleen pois poskeltaan. Hän ravisteli päätään ankarasti ja keräsi itsensä. Nyt ei ollut aikaa tunteille.
Lähtiessään ulos Kuiske huomasi Hurman, yhden valvotuista kissoista. Kuiske ei tiennyt, mitä kissa oli tehnyt jouduttuaan valvotuksi, mutta Kuiske ei ikipäivänä ottaisi siitä itse selvää. Kuiske vilkuili hermostuneena taakseen lähdettyään leiristä. Oliko hänellä lupa siihen? Hän oli nähnyt muidenkin kissojen tekevän niin, mutta he olivat kokeneempia kuin Kuiske. Ehkä hänen oli ensin ansaittava Päivänsäteen luottamus? Kuiske peruutti muutaman askeleen. Pimeät kujat karmivat häntä hieman. Kuiske loikki takaisin korkeaan leiriin ja hyppäsi ylös yhdellä sulavalla loikalla. Yhtäkkiä hän huomasi tiheässä ja rehottavassa pensaikossa liikettä. Kuiske siristi silmiään ja loikkasi takaisin ulos. Olento oli pieni ja vikkelä, sen huomasi nopeista liikkeistä. Sen kellastuneet hampaat välähtivät hämärässä. Kuiske tajusi mikä olento oli – rotta. Hän oli kuullut vanhempien yhteisön jäsenten puhuvan jostain rottaongelmasta, mutta hän ei olettanut rottien olevan näin uhkarohkeita. Rotta vilisti ympäriinsä pienet mustat silmät ilkeästi kiiluen. Kuiskeen läpi kulki inhon värähdys, mutta hän jännitti lihaksensa hyökätäkseen sen kimppuun. Rotta päästi vinkuvan äänen, kuin varoituksen, ja vipelsi kohti synkkiä kujia. Kuiske heilautti kynsiään sitä kohti, mutta hän tiesi rotan menneen jo. Hän sihahti vihaisena, mutta myös hieman peloissaan. Kuiske ei ollut koskaan ennen nähnyt rottaa kunnolla. Perheensä kanssa eläessään hän oli nähnyt niiden vilahtelevan kujien roskapönttöjen takana, mutta ne eivät koskaan tulleet häiritsemään heitä. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin. Rotat olivat näille kissoille vihollinen. He taistelivat ruoastaan rottien kanssa. Rotat valtasivat kujat ja roskapöntöt. Niitä tuli vain lisää ja lisää.
Kuiskeen silmät välähtivät pimeässä. Hän pujahti takaisin leiripaikkaan.
Nähdessään Päivänsäteen Kuiske nyökkäsi hänelle syvän kunnioittavasti. Päivänsäde tuskin huomasikaan Kuisketta, mutta hän näytti nauttivan pokkuroinnista. Kuiske nosti päätään huomatessaan Lyran, Päivänsäteen seuraajan tassuttavan tämän perään. Hän oli oppinut muutamassa päivässä jo yhteisön arvojärjestyksen. Kuiske tiesi olevansa arvojärjestyksessä muita alempana, joten hän koetti ottaa mahdollisimman vähän ruokaa ja antaa omastaan mahdollisimman paljon muille. Sen hän oli velkaa näille kissoille.
Kuiske kuuli leirin sisällä olevasta sammalten ja muiden roskien kasasta ryminää. Sitten hänen käpäliensä juureen pelmahti pieni naaras. Kuiske muisti hänen nimekseen Harmonia. Hetken aikaa Kuiske ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotain. Pentu oli nimittäin kuuro.
“Hei..” Kuiske aloitti hiljaa. Harmonia tuijotti Kuisketta silmät suurina.
“Hei.” Kuiske toisti. Harmonia ei vastannut, tuijotti vain käpäliinsä.
“Kuka sinä olet?” pentu kysyi yhtäkkiä. Kuiske uskoi vastaamisen olevan turhaa, sillä eihän Harmonia kuulisi häntä – mutta hän päätti olla kuurolle pennulle mieliksi.
“Kuiske.” hän vastasi. Hetken aikaa Kuiske luuli, ettei pentu ollut huomannut hänen vastaavan, mutta sitten tämä nyökytteli.
“Minä olen Harmonia.” Harmonia maukui.
Kuiske nyökkäsi hitaasti.
“Minulla on hieman yksinäistä. Haluatko leikkiä kanssani.. jos sinulla ei ole mitään kiirettä?” Harmonia kallisti päätään.
“Kai minä voin..” Kuiske lupautui, ennen kuin ehti miettiä asiaa kunnolla. Oliko tämä hänen ensimmäinen virheensä? Harmonia vaikutti kuitenkin mukavalta – vaikka hän olikin kuuro.
