Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Kun kaksi auringonnousua oli kulunut, Mesitähti oli vihdoinkin tullut hakemaan Kurrea lupaamiinsa saalistusharjoituksiin. Liljatuulen arvio oli pitänyt paikkansa, ja Kurren arpea peitti nyt paksu rupi, eikä siihen sattunut enää. Vaikka kolea keli ei ollut kaikista imartelevin, oli Kurre innoissaan harjoitusten aloittamisesta. Märkä, mutainen metsämaa tassujen alla oli kuvottanut entistä kotikisua, kun tämä oli astellut päällikön perässä ulos leiristä. Kurre oli kuitenkin yrittänyt peittää inhon tunteensa ja muistuttanut itselleen, että siihen olisi vain pakko tottua. Ei olisi vaihtoehtoja, etenkään näihin aikoihin, kun sateet tuntuivat vain lisääntyvän ja kaikkialla oli kosteaa.
Nyt he olivat pysähtyneet keskelle metsää, sen verran kauas leiristä, ettei sitä enää näkynyt. Mesitähti oli sanonut, että metsän pienten eläinten saalistamisesta olisi hyvä aloittaa. Valkea kolli oli pudottautunut vaanimisasentoon näyttääkseen Kurrelle mallia.
”Kun vaanit saalista, pysyttele aina mahdollisimman matalana, kas näin. Huolehdi, ettei häntäsi laahaa maassa tai ole liian korkealla. Samalla kun liikut eteenpäin, katso mihin astut. Yksikin pieni rasahdus saa saaliin kuulemaan sinut ja karkaamaan”, Mesitähti selosti.
Nuori, kermanvärinen kolli katseli tarkkaan päällikön asentoa ja yritti painaa mieleensä mahdollisimman monta yksityiskohtaa. Lopulta Mesitähti nousi ylös.
”Sinun vuorosi kokeilla. Ei hätää, jos et heti ensimmäisellä kerralla onnistu. Harva eloklaanilainenkaan osaa tätä heti”, vanhempi kolli sanoi hymyillen.
”Selvä.”
Kurre pudottautui hieman vastahakoisesti maahan niin, että vatsakarvat kostuivat. Hän värähti kylmästä, mutta yritti sitten sulkea kaiken muun ympäriltään ja keskittyä ainoastaan vaanimisasentoon. Hän laski häntäänsä alas, niin kuin Mesitähti oli neuvonut, ja varoi laskemasta sitä märkään maahan asti. Oranssiraitainen kolli otti muutaman, varovaisen askeleen eteenpäin.
”Ei ollenkaan huono!” Mesitähti kehui. ”Saat kyllä laskettua häntääsi vielä reilusti enemmän.”
Kurre ei osannut reagoida kehuihin, joten hän vain laski häntäänsä lisää ja jatkoi askeliin keskittymistä.
”Näinkö? Vai onko se vieläkin liian korkealla?” Kurre kysyi ja vilkaisi Mesitähteen. Hän ei katsonut, mihin laski seuraavan käpälänsä, ja oksa rusahti hänen allaan. ’Hiirenpapanat!’
”Nyt on jo paljon parempi”, Mesitähti maukui hymyillen, eikä Kurren hämmennykseksi kommentoinut oksan rusahdusta mitenkään. Oppilasikäinen kolli jatkoi liikkumista vaanimisasennossa vielä vähän aikaa, samalla kun Mesitähti antoi lisää vinkkejä saalistustilanteisiin metsässä.
”Metsässä täytyy aina muistaa käyttää aluskasvillisuutta hyväksi”, päällikkö selosti. ”Sen sekaan on helppo piiloutua, mutta täytyy kuitenkin myös muistaa varoa, ettei heiluta saniaisia liikaa. Se säikyttää pienenkin riistan pois.”
Kurre kuunteli kiinnostuneena ja nyökkäsi nopeasti.
”Hyvä on, tuo riittää toistaiseksi. Nouse vain ylös hetkeksi, niin näytän seuraavaksi pari hyökkäämistekniikkaa”, Mesitähti jatkoi hymyillen. Kurre nousi ylös pakottaen itsensä olemaan sukaisematta likaantuneita vatsakarvojaan. Hän odotti kiinnostuneena, että päällikkö näyttäisi jälleen esimerkkiä.
’Tämä harjoittelu on siistimpää, kuin ajattelinkaan. Pääsisinpä jo metsästämään oikeasti!’ Kurre ajatteli, vaikka ei näyttänytkään normaalia iloisemmalta ulospäin. Entinen kotikisu katosi päänsä sisälle kuvittelemaan, kuinka nappaisi ensimmäisen hiirensä ja todistaisi, että kotikisustakin on metsäkissojen tavoille.
”Milloin saan kokeilla noita tekniikoita oikeaan riistaan?” Kurre kysyi, kun hänestä tuntui äkkiä hankalalta keskittyä ajatustensa ulkopuolelle. Hän toivoi, ettei ollut vaikuttanut töykeältä, kun tajusi keskeyttäneensä Mesitähden opetushetken. Kurre ravisti päätään nopeasti nolostuneena, yrittäen keskittyä ympärilleen, ennen kuin hyökkäystä demonstroiva Mesitähti kääntyi tämän puoleen.
//Mesi?
