Kurre
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Eloklaanin reviiri
Säpsähdin hereille kevyestä unestani, kun kuulin lähestyviä askeleita parantajan pesän suuaukolta. Silmiini piirtyi terävä muistikuva vihaisesta, lähestyvästä kaksijalasta. Käänsin pääni nopeasti tulijan suuntaan pidättäen hengitystäni. Jos en olisi tehnyt niin, olisin todennäköisesti tunnistanut tulijan jo aikaisemmin hajun perusteella. Olin kuitenkin jostakin syystä säikähtänyt ääntä aivan liikaa. Yritin peitellä pelästymistäni kurottaen takajalkani pitkään venytykseen, kun Mesitähti pysähtyi viereeni orava hampaissaan. Parantajan pesässä oli sen verran hämärää, että päättelin auringon olevan jo laskemassa.
”Anteeksi, jos herätin sinut”, valkea kolli mumisi oravan takaa, ”toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?”
Mesitähti laski oravan sammalpetini viereen. Arvioin päällikköä katseellani, epäilevänä tämän jatkuvasta hyväntahtoisuudesta.
”Ei se mitään, olen nukkunut melkein koko päivän, enkä ole syönyt aurinkohuipun jälkeen. Kiitos”, sanoin haukotellen.
Haukkasin suuren palasen oravasta.
Helpotuksekseni päällikkö ei näyttänyt huomanneen, kuinka pahasti olin pelästynyt. Ilmeeni ei muuttunut paljoa, koska olin jostakin syystä kykenemätön näyttämään muuta kuin vakavaa naamaa. Ajattelin sen kuitenkin auttaneen peittämään, miten paljon olin sisäisesti säikähtänyt. En ymmärtänyt, miksi reaktioni oli ollut niin voimakas. Toisaalta minusta kyllä tuntui koko ajan siltä, että minun täytyisi olla varuillani siltä varalta, että jotakin pahaa tapahtuisi. En ollut sen vuoksi saanut kunnolla nukuttua ensimmäisenä yönäni Eloklaanin leirissä, joten olin torkkunut koko tämän päivän aurinkohuipusta eteenpäin, jolloin olin poistunut pesästä hetkeksi seuraamaan klaanikokousta. Pesä oli mukava ja suojaisa, mutta en vieläkään luottanut olevani turvassa – huolimatta siitä, kuinka mukavia Mesitähti ja Liljatuuli olivat minua kohtaan olleet. Leimusilmäkin oli toki ollut avulias, mutta en erityisemmin pitänyt tämän tavasta vitsailla joka toisesta asiasta, tämän ärsyttävän uteliaasta ja vilkkaasta temperamentista puhumattakaan. Suurin osa klaanin kissoista oli minulle kuitenkin edelleen tuntemattomia, enkä uskaltanut luottaa vielä noihin kolmeen tuntemaanikaan klaanikissaan.
”Syö sinä vain loput, olen täynnä”, maukaisin Mesitähdelle, kun palasin taas maailmaan ajatuksistani.
”Selvä”, tämä vastasi hotkaisten loput oravasta kahdella suurella haukkauksella. Tunsin oloni niin apeaksi, että ruokahaluni oli kadonnut kokonaan, vaikka tiedostin edelleen olevani aliravittu. Tunsin luuni aina turkin läpi kylkeä pestessä.
”Miten käpäläsi voi?” Mesitähti kysyi. Katsoin haavaani, joka näytti jo paremmalta kuin eilen, vaikka se punoittikin vielä pahannäköisesti.
”Paremmin”, totesin nostamatta katsettani. En ollut ollenkaan juttelutuulella tänä iltana. ”Se ei ole enää niin kipeä.”
”Hyvä kuulla”, päällikkö maukaisi. Pystyin kuvittelemaan tavanomaisen hymyn tämän kasvoilla. En kuitenkaan jaksanut katsella sellaista tänään. Oloni oli lattea. Kuin mikään ei olisi enää tuntunut miltään. Ei minua haavoittunut etukäpäläni kiinnostanut, sama se yhdestä haavasta. Olin jo menettänyt kaiken. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut kelata aikaa taaksepäin takaisin siihen aikaan, kun minulla oli vielä koti. Äkkiä mieleeni muistui kirkas kuva entisestä kaksijalanpesästäni. Kurjuuden tunne valtasi minut, mutta tuntui, että en kyennyt tuntemaan sitäkään täydessä mitassaan. Mietin sen olevan ehkä ihan hyvä, koska olin varma, että olisin muuten hukkunut surun tulvan joukkoon kuin kylmään veteen, johon tukehtuisin yksin, hitaasti. En kuitenkaan olisi enää tässä kohtaa yllättynyt, vaikka se olisikin ollut kohtaloni.
”Onko kaikki hyvin? Voit kyllä puhua minulle, jos sinulla on jotakin mielen päällä.” Hätkähdin, ja havahduin taas ajatuksistani, kun tajusin Mesitähden olevan edelleen sammalpetini vieressä parantajanpesässä. Niskakarvani nousivat pystyyn.
”Ei minulla ole mitään puhuttavaa”, tokaisin tylysti. Miksi Mesitähden täytyi koko ajan käyttäytyä, kuin olisin joku hädässä oleva pentu? En tarvinnut sääliä, vaan tarkoituksen elämälleni sekä paikan, joka tuntuisi kodilta. Olin yhtä ilman kanssa, ei minulle tarvinnut esittää ystävällistä naamaa, ajattelin tuohduksissani. Mesitähti näytti hieman yllättyneen äänensävystäni, mutta hänen rauhaisa olemuksensa ei muuttunut millään tapaa.
”Hyvä on. Tarkoitin lähinnä, että jos sinulle joskus tulee sellainen olo, että haluat puhua jollekin, niin olen kuulolla”, valkea kolli sanoi tyynesti. Silotin niskakarvani ja yritin rauhoittua, mutta en saanut mielialaani yhtään paremmaksi. Kun en osannut vastata mitään, tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi. Välttelin jälleen päällikön katsetta tuijotellen tassuihini.
”No, taidankin tästä lähteä nukkumaan, mutta nähdään taas huomenna. Hyvää yötä sinulle, Kurre”, Mesitähti maukui ja kääntyi lähteäkseen. Käänsin pääni valkean kollin suuntaan.
”Hyvää yötä”, naukaisin hänen peräänsä. Mesitähti kääntyi pesän suuaukolla ja väläytti minulle hymyn, ennen kuin asteli ulos. Laskin pääni oikean tassuni päälle ja suljin silmäni välittömästi.
Jouduin kuitenkin avaamaan silmäni hetken päästä kuullessani liikettä, kun Leimusilmä asteli ohitseni ripein askelin. Sitten mustavalkoinen kolli tuli luokseni ja pudotti jotakin eteeni. Ne olivat tummia, pieniä siemeniä.
”Syö nämä unikonsiemenet, niin kipu ei häiritse yöuniasi”, Leimusilmä selitti. Hän oli ilmeisesti huomannut hämmentyneen, epäilevän katseeni, jonka olin luonut siemeniin ensiksi, joten hän lisäsi virnistäen:
”En minä niitä myrkyttänyt ole. Vakuutan, että jos niissä olisi myrkkyä, sen olisi tehnyt joku muu.”
Oliko hänestä tuossa oikeasti jotakin hauskaa? Nuoren kollin vitsailu ärsytti minua entisestään, joten en vaivautunut edes kiittämään. Ynähdin vain jotakin ymmärtämisen merkiksi ja lipaisin unikonsiemenet nopeasti suuhuni. Leimusilmä ei enää sanonut mitään, vaan poistui pesän perälle sinne, missä parantajat pitivät yrttejään. Otin mukavan asennon ja ummistin silmäni.
Seuraavana aamuna heräsin heti auringonnousun aikaan. Kampesin itseni ylös sammalvuoteelta ja notkistin selkäni pitkään venytykseen. Venytys tuntui etukäpälässäni hieman ikävältä, mutta kipu oli siedettävä. Tuntui, että olin vihdoinkin saanut kunnolliset unet. Olin herännyt vain muutaman kerran koko yön aikana. Yllätyin itsekin, miten pirteä oloni oli, kun muistelin eilistä fyysisen ja henkisen väsymyksen ryöppyäni. Näin liikettä pesän toisella laidalla, käänsin pääni ja huomasin Liljatuulen olevan jo hereillä. Parantaja tassutti luokseni rauhallisin askelin yrttituppo suussaan.
”Huomenta”, naukaisin haukotellen.
”Huomenta. Katsotaanpa taas, miten haavasi on alkanut parantua”, Liljatuuli naukui ja pysähtyi viereeni.
Nostin vasemman etujalkani ilmaan, jolloin tummanharmaa naaras asetti toisen käpälänsä sen alle tutkiakseen sitä lähemmin. Nopean vilkaisun jälkeen parantaja päästi irti ja antoi minulle merkin laskea tassu maahan.
”Luulen, että se paranee ihan normaalisti. Ympärys on hieman turvonnut, mutta se johtunee vain haavan syvyydestä. En näe merkkejä tulehduksesta. Kerro kuitenkin heti, jos se muuttuu kipeämmäksi”, Liljatuuli sanoi vakuuttaen minut jälleen siitä, että kissa tiesi mistä puhui.
”Kerron”, lupasin. ”Ei se tunnu enää yhtä aralta kuin eilen”, lisäsin.
”Hyvä. Laitetaan siihen kuitenkin vielä karhunvatukan lehtiä helpottamaan paranemisprosessia”, parantaja sanoi. Hän paineli yrttihaudetta haavan päälle. Se tuntui rauhoittavalta – niin kuin minusta olisi oikeasti välitetty.
”Kiitos, Liljatuuli”, maukaisin kiitollisena. Yritin puoliväkisin saada pienen, ystävällisen hymyn aikaan, mutta en tiennyt, onnistuinko. Liljatuuli kuitenkin räpäytti lempeästi silmiään minulle, ennen kuin meni herättämään Leimusilmää.
Minusta tuntui, että tulisin hulluksi, jos en pääsisi välillä ulos ahtaasta pesästä täällä pensaiden kätköissä. Kävelin varovasti pesän suuaukolle tähystelemään leirin aukiota. Muutamia kissoja oli pesien edessä sukimassa itseään, mutta moni oli varmastikin vielä nukkumassa. Tuoresaaliskasa näytti säälittävän pieneltä tähän aikaan aamusta. Kuitenkin senkin ympärillä oli pari soturia, pienikokoinen musta kolli sekä hopeanharmaa naaras, syömässä aamupalaa. Astuin kokonaan ulos pesästä, kun olin varma, ettei pesän edustalla ollut ketään. Huomasin pienen joukon kissoja kerääntyvän leirin uloskäynnin eteen, ja kuulin yhden mainitsevan jotakin aamupartiosta. Vaikutti siltä, että asiat toimivat hyvin Eloklaanissa. Jokaisella kissalla tuntui olevan tehtävä. Olisinpa minäkin syntynyt tänne, ajattelin hetken. Klaanikissan elämä kuulosti kuitenkin myös rankalta. Olisi paljon työtä joka päivä, eikä saisi levätä milloin huvittaa, koska päällikkö ja varapäällikkö määräsivät asioista. Taisteluun joutumisen mahdollisuudesta puhumattakaan. Arvelin kuitenkin, että merkityksellisyyden kokemus klaania palvellessa hyvittäisi kaikki klaanisoturina olemisen huonot puolet.
Hetken aikaa eloklaanilaisten touhuja ja aamurutiineja tarkkailtuani, sekä pestyäni samalla turkkini siistiksi läpikotaisin, nouseva kiinnostus otti minusta vallan. Halusin kipeästi saada kuulla klaanin toiminnasta lisää. Samassa tunnistin Mesitähden valkean hahmon vaaleanruskeiden korvien ja etutassujen kera kävelemässä tuoresaaliskasaa kohti. Ajoitus oli niin täydellinen, että minun olisi pakko käyttää tilaisuus hyväksi. Lähdin kipittämään tuoresaaliskasalle, mutta jouduin hidastamaan tahtia, kun haava alkoi kipuilla käpäläni liikkeen seurauksena. Toivoin, ettei Mesitähti muistelisi edellisillan kiukkuani.
”Hyvää huomenta, Mesitähti!” maukaisin tervehdyksen, kun saavuin päällikön kuuloetäisyydelle.
”Huomenta päivää, Kurre”, päällikkö maukui hymyillen. ”Mikäpä sinut on saanut näin aikaisin jalkeille?”
Jäin empimään hetkeksi.
”Sain nukuttua paremmin, eikä minua huvittanut jäädä pesään lojumaan koko päiväksi, niin kuin eilen”, selitin.
”Ymmärrän.” Mesitähti nyökkäsi. ”Haluatko jakaa mustarastaan kanssani?”
”Mikä ettei”, tokaisin ilmeettömästi, mutta hyvilläni siitä, että saisin jälleen jotakin purtavaa. Vatsani tuntui taas olevan tyhjä.
Nieltyämme viimeisetkin rippeet mustarastaasta, yritin aloittaa keskustelua klaanin tavoista.
”Tuota… haluaisin kysyä muutamaa asiaa”, aloitin. Mesitähti käänsi vaaleanvihreän katseensa minua kohti avoimesti, kiinnostuneen oloisena.
”Kysy pois.”
”Sanoit, että on kaksi klaania. Mutta mikä sitten on Tähtiklaani?” kysyin pohdiskellen. ”Kuulin Liljatuulen mainitsevan jotakin siitä eilen.”
”Tähtiklaani on tähtikissojen klaani taivaalla, jonne kuolevat klaanikissat pääsevät. Tähtiklaani puhuu parantajille, ja opastaa Eloklaania sen tarvitessa apua. Tähtiklaani antaa Eloklaanin päällikölle aina yhdeksän henkeä,” Mesitähti selitti. Yritin arvioida päällikköä katseellani. Yhdeksän henkeä? Miten se olisi muka mahdollista? En kuitenkaan raaskinut kyseenalaistaa asiaa, sillä Tähtiklaaniin uskominen vaikutti olevan tärkeä osa klaanin perustaa.
”Mielenkiintoista”, maukaisin.
”Entä voisitko kertoa minulle, mitä partiot ovat ja miten ne toimivat?” jatkoin kiinnostuneena, kun Mesitähti ei vaikuttanut kiireiseltä.
// Mesi?
